Tuttavani kertoi lomasuunnitelmistaan. Hän oli lähdössä Lissaboniin. ”Tykkään mennä sinne, minne muut eivät vielä mene”, hän perusteli kohdevalintaansa.
Lissabonissa muutaman kerran käyneenä perustelu tuntui minusta ällistyttävältä – typerältä suorastaan. Siellähän käy monta miljoonaa turistia vuodessa. Sinnehän on Suomestakin suoria lentoja. Miten niin sinne eivät mene muut?
Kävin ajatuskulkuni läpi vain pääkopassani ja nielaisin kummastelevat sanani. Onneksi. Aloin näet miettiä, mitä tuttavani väitteellään ihan oikeasti tarkoitti.
Nykyään on hienoa mennä – tai ainakin kuvitella menevänsä – sinne, minne muut eivät mene. On se minustakin hienoa. On mahtavaa, kun voi kokea jotain ”uutta” ja yksilöllistä.
Ainakin mieleeni on iskostunut, että niin kuuluu haluta. Kuka edes kehtaa tunnustaa matkaavansa johonkin paikkaan siksi, että sinne suuntaavat kaikki muutkin. Eivätkös kaikki etsi, tavalla tai toisella, jotain omaa – vaikka umpitutusta ja -kolutustakin paikasta? Kanariakin on kuulemani ja lukemani mukaan täynnä piilopaikkoja, joihin eivät muut eksy.
Niin ketkä muut?
Olen huomannut, että muut-sana tarkoittaa tilanteesta riippuen mitä tahansa; ihmisiä ylipäätään, toisia matkailijoita, suomalaisia, tuttuja, ystäviä, naapureita. Minullekin se merkitsee eri kerroilla eri asioita.
Menin esimerkiksi Rotterdamiin sen vuoksi, että en sattumoisin tuntenut ketään, joka olisi käynyt kaupungissa. Utopistinen päätelmäni oli, että koko muu maailma menee Amsterdamiin, vain minä yksin Rotterdamiin. Olin tehnyt mielestäni ilmiömäisen löydön: aivan umpiuusi eurooppalainen kaupunki.
Lissaboniin lähdössä ollut tuttavani oli luultavasti samoilla linjoilla. Ehkä hän tarkoitti, ettei kukaan ystävä suositellut kaupunkia, vaan hän keksi sen aivan itse.
Meillä matkailijoilla on ilmiömäinen taito sulkea silmät ja unohtaa, että ympärillä on satoja tuhansia ihmisiä kaikkialta maailmasta.
Tästä lähtökohdasta maailma on tupaten täynnä paikkoja, joissa saa olla ”yksin”. Joku kohtaa megasalaisuuden matkattuaan pienelle Kreikan saarelle, jonne pääsee laivalla kerran viikossa.
Toiselle riittää, ettei kohteeseen tehdä Suomesta seuramatkoja. Kolmas painelee varmuuden vuoksi alkeelliseen viidakkokylään, jonne on valtavan hankala päästä.
Minä olen mielestäni ollut ”muut eivät mene -paikassa” milloin missäkin kolkassa – lähellä ja kaukana, kaupungissa ja syrjäkylillä.
Voin tehdä elämäni bongauksen piipahdettuni Pariisissa bistroon, jossa näyttää käyvän vain paikallisia ja jossa ruokalista löytyy ainoastaan tarjoilijan pään sisältä.
Tai jos pikkulapset tulevat silittämään Intiassa vaaleaa käsivarttani, oletan olevani niillä seuduin kovinkin eksoottinen ja harvinainen näky.
Joissakin paikoissa on kieltämättä enemmän piilopaikan tuntua kuin toisissa, mutta millä perusteella jokin ”löydöistä” olisi toista parempi? Tietysti sillä perusteella, että oma löytö on aina se paras löytö.
Todellisuudessa harvan matkailijan on mahdollista päästä sellaiseen kolkkaan, jonne eivät muutkin menisi. Enää ei ole Kolumbuksia ja Marco Poloja. Kaikki maailman paikat on löydetty.
Mutta mitä sitten?
Kukapa haluasi oikeasti paeta autiolle saarelle, jossa ei olisi yhtään ketään, ei mitään tekemistä eikä mitään näkemistä.
Ainakin minulle riittää oikein hyvin pelkkä ohikiitävä tunne siitä, että tallaan omia polkujani. Minulle piisaa, että kuvittelen löytäneeni jotain ja olleeni jossakin, missä muut eivät ole olleet.
Se on niin mukava illuusio, että sallin sen itselleni mielihyvin. Miksi en sallisi samaa tunnetta muille? Itsensä huijaamisestahan siinä on kyse joka tapauksessa. Ei mistään sen vakavammasta.
Ps. Noin vuosi sitten olin paikassa, jossa ihan aikuisten oikeasti oli todella, todella vähän muita turisteja – voit lukea tästä, millaista siellä sitten oli.
Ps. Tämän blogin kuvat ovat Sisiliasta - voit lukea tästä 4 ihanaa syytä rakastua Sisiliaan.
