Joskus matkakohteen lumo tai lumon puute riippuu ihan vain ajoituksesta.
Viikko sitten olin eteläisessä Thaimaassa, Krabin provinssissa, Ao Nangin lomakylässä. Sieltä on vartin venematka yhdelle seudun ylistetyimmistä rannoista, Ao Phra Nangille, Prinsessalahdelle. Kalliokukkuloiden ja vehmaan kasvillisuuden eristämä ranta sijaitsee mantereella, mutta sinne ei johda tietä.
Kävin rannalla kahdesti.
Miten sama ranta voi olla eri päivinä niin erilainen?
Perjantai klo 10
Rantamaisema on lumoava, ihastuttava. Hienonhieno valkea hiekkamatto on pitkä ja leveä, ja päättyy jadenvihreään veteen. Rannan toisessa päässä kohoavat äkkijyrkät karstikivijyrkänteet teräväpiirteisinä ja uhmakkaina, osin kasvillisuuden kätkeminä.
Ruosteenpunaisista kallioseinämistä tihkuu vettä niskaan. Pään yllä roikkuvat tippukivimuodostelmat ovat kuin jättiläisen torahampaita. Ehkä ne suojelevat taruprinsessa Phra Nangin alttaria, joka lymyää pienessä luolassa. Pienen prinsessapatsaan ympärillä on kasapäin hedelmällisyyttä symboloivia puisia falloksia.
Jyrkänteet ovat niin korkeita ja mahtavia, että ne kutistavat rannalla olevat ihmiset – eikä heitä edes ole kovin montaa.
Levitän pyyhkeen lähelle vettä. Katselen merestä törröttäviä kalliomöhkäleitä, kauneuspilkkuja. Ihailen kosteaan hiekkaan piirtyneitä kiemuraisia, yksityiskohtaisia kohokuvioita, jotka ovat kuin pitsiä ja seurailen niiden tekijöitä; pikkuruisia rapuja, jotka pujahtavat vilauksessa pikkuruisiin koloihinsa.
Suljen silmät. Mainingit lyövät laiskasti rantaan.
Tunnelma on raukea.
Haluan jäädä – ja palata.
Sunnuntai klo 11
Kun palaan, rantamaisema on täysin erilainen. Se on tyrmäävä, vihastuttava. Nousuvesi on kutistanut hiekan liki olemattoman kapeaksi viiruksi – ja viiru on täynnä toisiinsa törmäileviä kiinalaisturisteja identtisissä sinisissä paidoissaan. Iso pikavene on juuri sylkäissyt ryhmän rannalle. Ja sen perässä tulee toinen, kolmas ja ties kuinka mones ryhmä. Miten heitä voi olla niin paljon! Kyhjötän tunnin pyyhkeellä, jonka olen saanut ujutettua rannan sivuun, ainoaan vapaaseen koloon ja näen satojen ihmisten valuvan ohitseni suuntaan ja toiseen. Kukaan ei mene uimaan, kenelläkään ei ole edes rantavaatteita. He marssivat ottamaan kuvia kuuluisasta fallosluolasta, ja kun tehtävä on suoritettu, he palaavat takaisin veneelle, pysähtyvät toki ensin ottamaan pari selfietä hiekalla kasvavan puun oksalle, joka on ojentunut kuvauksellisesti veden päällä. Tulijoiden ja menijöiden virta ei lopu, jostain ilmestyy aina uusi ryhmä.
En näe komeita kallioita, en näe veden väriä, en kauneutta ollenkaan. Enkä todellakaan näe ravun rapua, ne älyävät pysyä piiloissaan.
Suljen silmät. Kuulen ihmisten mölyt.
Tunnelma on ahdistava.
Haluan paeta.
Miten sama ranta voikin olla eri päivinä niin erilainen.
Ps. Ajoitus ei matkalla todellakaan aina natsaa – olen kirjoittanut siitä ennenkin, täällä. Suunnitteletko reissua Pohjois-Thaimaaseen? Nappaa vinkit Chiang Maihin tästä.