Väitetään, että meidät matkailijat voi jakaa kahteen lokeroon: toiset ovat hurahtaneet rantoihin ja toiset vuoriin. Väitetään myös, että mieltymyksemme paljastaa ennen kaikkea jotain olennaista luonteestamme.
”Mare o montagna?” kysytään Italiassa, kun tiedustellaan tuttavien kesälomasuunnitelmia. Eli menetkö meren äärelle vain vuorille? Muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa ei ajatella olevankaan. Ylivoimaisesti suurin osa menee muuten rannalle.
Tämä tuli mieleeni, kun luin helmikuun Discovery-lehdestä juttua ”Beach or mountain?” Siinä pohdiskeltiin juuri tuota samaa dilemmaa; kumpi houkuttelee enemmän, mutta myös sitä, että miksi? Jutussa muun muassa viitattiin parin vuoden takaiseen, Virginian yliopistossa tehtyyn tutkimukseen, jonka mukaan valinta kertoo jotain olennaista ihmisen luonteesta: introvertit menevät mieluiten vuorille ja ekstrovertit meren rannalle.
Biitsityypit ovat seurallisia ja sosiaalisia, huolettomia hauskanpitäjiä, jotka elävät herkemmin hetkessä, todettiin jutussa. Vuoristotyypit taas ovat pohdiskelijoita ja luovia ihmisiä, jotka inspiroituvat hiljaisuudesta ja yksinolosta.
Mielenkiintoista. Olen tämän luokittelun mukaan selvästi vuoristotyyppi, mutta silti olen aina rakastanut merenrantoja yli kaiken.
Mutta miksei rannalla muka voi pohdiskella ja olla hiljaa? Jutussa ja tutkimuksessa lähdetään ehkä vähän hakoteille siinä, että oletetaan rantojen olevan aina täysiä ja meluisia, ja automaattisesti sellaisia paikkoja, joissa pitäisi hengailla kaikkien kanssa ja bilettää. Onhan se totta, että vuorilta löytää helposti omaa tilaa ja rauhaa, mutta löytää sitä merenkin ääreltä, kunhan valikoi oikean paikan. Maailmassa on vaikka miten paljon rantoja, joissa saa olla rauhassa.
Minulle tulevat vuorista mieleen upeat maisemat ja raikas ilma. Lehmien ja lampaiden kaulakellojen kalke. Patikkapolut. Patikointi on ihan mukavaa niin kauan, kun ei tarvitse kiivetä jyrkästi – mitä vuorilla usein pitää. Vuosia sitten raahasin itseni Himalajalla Kala Patthar -vuorelle (5500m). Pääsin ylös ihan pelkän kiukun ja sisun voimalla, en innosta puhkuen. Se oli niin raskasta, että en mitenkään olisi jaksanut pohdiskella mitään – en sillä hetkellä, enkä edes sen jälkeen.
Vai kuuluisiko vuorilla, tai kenties vuoristolaaksoissa, sitten vain istuskella hiljaa omissa ajatuksissaan kuten niin monesti ja mielelläni teen meren rannalla? En tiedä, pitäisi ehkä kokeilla.
En ole koskaan mieltänyt vuoristoihmisiä yksinäisyyteen hakeutuviksi erakoiksi vaan reippaiksi ja liikunnallisiksi. He ovat laskettelijoita, patikoitsijoita ja kiipeilijöitä. Voihan rannallakin kaikkea harrastaa, mutta useimmiten sitä tehdään aika rennolla otteella, lekottelun lomassa. Sellainen sopii minulle, rentous ja lekottelu. Pelkkä meren näkeminen ja aaltojen kohinan kuuleminen rentouttavat.
Vuorissa parasta ovat maisemat. Mutta nekin ovat parhaimmillaan silloin, kun niitä voi ihailla meren ääreltä – kuten Montenegrossa, Madeiralla ja Mallorcalla.
Niin että mikä minä olen? Ihan ehdottomasti rantaihminen, mutta ehkä sitten jonkinlaisella vuoristo-introverttiydellä varustettuna.
Entäpä sinä?
Ps. Mallorcan söötein kylä ei muuten löydy merenrannalta, vaan vuoristosta – lue siitä tästä.