Luonto on minusta usein se huikein, upein ja mieleenpainuvin nähtävyys – ja tässä on minun Top-huiput -listani.
1. VESIPUTOUS – IGUASSU, ARGENTIINA & BRASILIA
Kun on nähnyt ja kokenut Iguassun, ei monikaan vesiputous enää hetkauta. Se on vähän harmi – mutta toisaalta ei; Iguassu-elämys on sittenkin sen väärti. Argentiinan ja Brasilian rajalla pauhaavat vesiputoukset ovat todella massiiviset: ne ovat korkeammat kuin Niagara ja leveämmät kuin Viktorian putoukset.
Mutta paikan päällä suurimman vaikutuksen tekee silti Iguassun ympärillä rehottava vehreys. Putoukset sijaitsevat kahden kansallispuiston alueella, keskellä subtrooppista sademetsää. Varsinkin Argentiinan puolella saa kävellä pitkin metsäpolkuja ja veden päälle tehtyjä pitkiä lankkusiltoja, ja kokemus on todella luonnonläheinen, ei ihmismassainen.
Upeinta oli seistä Paholaisen kidan reunalla eli putouksen päällä kohdassa, jossa se syöksyy lähes sata metriä syvään rotkoon. Mikä jyly ja pauhu! Huikeaa oli myös ajaa veneellä pienempien suihkujen sisään.
2. RIUTTA – NINGALOO REEF, AUSTRALIA
Yhä useampi koralliriutta on nykyään puolikuollut ja pettymys. Siksipä Australian länsirannikon tuntumassa levittyvä, syrjäinen ja vähän tunnettu – ja siis myös vähän vierailtu – ja hyvin elinvoimainen Ningaloo Reef oli sitäkin mahtavampi elämys.
Siellä uin lempeiden jättiläisten eli valashaiden kanssa, mitä en unohda ikinä enkä koskaan. Siellä uiskentelivat jättiläisrauskut ja hait, merikilpikonnat ja värikkäät korallikalat sulassa sovussa nenän edestä.
Mutta Ningaloo Reef jäi mieleen siksikin, että sen kupeessa hiekkarannalla koin liikuttavimman luontohetkeni ikinä: Kuvittele typötyhjä, koskematon luomuranta auringonlaskun aikaan. Yhtäkkiä metrin päässä jaloistasi alkaa tapahtua; hiekasta työntyy pikkuruisia merikilpikonnan poikasia, kymmeniä, yhdessä läjässä. Ja sitten ne vipeltävät minkä pienistä koivistaan pääsevät yksi toisensa jälkeen mereen. Jos jotain haluaisin kokea uudestaan, niin tuon.
3. SADEMETSÄ – ULU ULU NATIONAL PARK, BRUNEI
Sademetsässä kävely on monesti lähinnä hikistä – useimmitenhan rämmitään liukasta rinnettä pitkin joko ylös tai alas, eikä puhettakaan, että ehtisi ihailla mitään maisemia. Bruneissa metsän saattoi kuitenkin kokea eri tavalla: pienen veneen kyydistä tai meloen pitkin luonnonpuistometsän keskellä kiemurtavaa jokea. Värikkäät sarvilinnut lensivät raskain siivin joen yllä.
Metsän sai kokea myös kävelemällä pitkin matalaa puroa, joka lorisi metsän siimeksessä ja päättyi pieneen vesiputoukseen.
Tai nousemalla kukkulan huipulle, latvusten ylle rakennetulle hurjan korkealle, tornista torniin jatkuvalle riippusallalle, jonne kipusimme auringonnousun aikaan – kuuntelemaan mälyapinoiden mölyjä ja muita päivään heräävää sademetsän ääniä, nuuhkimaan kosteaa metsää ja katselemaan, kuinka usva leijui kaiken yllä.
4. HIEKKA-AAVIKKO – WAHIBA SANDS, OMAN
Eikö ole vähän tylsää, jos ei näy mitään muuta kuin hiekkaa? Ei lainkaan, jos kyseessä on Wahiba Sandsin aavikko Omanissa. Hetkeä ennen auringonlaskua paikka on sulaa taikuutta – maisema näyttää utuun kastetulta nougatilta. Ympärillä aaltoilee tyhjien dyynien meri, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä joka suuntaan.
Yhtäkkiä ylle tipahtaa lämmin pimeys. Keskellä hiekkaerämaata ei ole keinotekoisia valonlähteitä, ainoastaan valosilmiä muutamissa majoitusta tarjoavissa leireissä. Ja miljoonat tähdet, kenties kuu. Yö hiekka-autiomaassa, mukavassa teltassa on – no, oikein mahtava yö.
5. LUOLA – ŠKOCJAN, SLOVENIA
Jos on nähnyt tippukivi- ja muita luolia vinon pinon joka puolella maailmaa, voisi kuvitella, että yksi lisää ei tunnu enää missään. Niin minä kuvittelin ennen kuin menin Sloveniaan. Škocjanin maanalainen kanjoni oli niin huikea, että silmät kostuivat – eikä syynä ollut katosta litsahteleva vesi.
Luolasto oli valtava maanlainen maailma – rotkojen seinämät nousivat satametrisinä pimeydessä kohisevan joen ympärillä. Valaistus oli tarkoituksella hyvin heikkoa, askelmat näkyivät ja pimeyden keskellä mutkitteleva polku käärmemäisenä valojuovana, mutta muu miljöö hehkui vain oppaan taskulampun valossa.
Se oli selkäpiitä karmivan, aavemaisen hieno kokemus, suoraan fantasiaelokuvasta. Jos ahtaat luolat ahdistavat, Škocjanissa ei ahtaus ahdista.
Škocjan-kuvat: Archives PŠJ, Mr. Borut Lozej
(Voit lukea Skocjanin luolista ja Sloveniasta lisää täältä.)
+ JÄÄLAGUUNI – JöKULSÁRLÓN, ISLANTI
Kylmistä seuduista en ihan kauheasti piittaa, mutta Islanti oli omaa luokkaansa. Missään muualla en ole lipunut veneellä jäälaguunissa – keskellä peilityyntä vedenpintaa, jota koristavat valkoiset, turkoosit ja hiekanväriset jäälohkareet, pienet ja isot, muhkuraiset ja sileät. Osa näytti jääveistoksilta, joiden pinnalla aurinko leikki. Kun oli hiljainen hetki, kuuli, miten maisema narahtelee ja poksahtelee.
(Voit lukea jäälaguunista ja Islannin muista luontonähtävyyksistä lisää täältä.)