Olin perheeni kanssa Fidzillä, yhdellä sen pikkuruisista saarista, kun puhelin soi bungalowissamme keskellä yötä: Japanissa oli sattunut harvinaisen voimakas maanjäristys ja tsunamivaroitus oli annettu koko Tyynenmeren alueelle. Fidziin hyökyaallon arvioitiin saapuvan aamuyöstä, puoli neljän aikoihin. Hotellin väki evakuoitaisiin, saaren korkeimmalle kukkulalle, parin tunnin kuluttua.
Unenpöpperössä iski ensin epäusko, sitten lamaannus. Hetken päästä ahdistus ja paniikki. Evakuointi saaren korkeimmalle kukkulalle? Sehän on aivan olematon!
Mitä ihminen tarvitsee mukaansa, kun lähtee tsunamia pakoon? Passin ja taskulampun, sanottiin hotellista. Entä tietokone? Jätimme ottamatta. Sen sijaan pakkasimme reppuun rahat, kameran ja uimataidottoman lapsen käsivarsikellukkeet (!).
Huoneessa ei ollut televisiota. Nettiyhteys ei toiminut. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, tai pikemminkin: mitä oli tapahtumassa? Alkoi pelottaa.
Uneliaalle lapselle kerroimme, että lähdemme hauskalle yöretkelle katselemaan tähtiä, otetaan keksejäkin mukaan. ”Tuletko sinäkin, äiti?” kysyi kolmivuotias innoissaan.
Kipusimme taskulamppujen valossa, muun hotelliväen kanssa, saaren keskellä olevalle mäelle. Edellispäivänä olin ollut siellä ihailemassa näköaloja – pienen, vehreän trooppisen saaren yli turkoosille merelle.
Nyt kumpare tuntui toisenlaiselta. Arveluttavan matalalta, surkealta mäennyppylältä. Kuinka korkea se oli, parisenkymmentä metriä, vai vähemmän? Oliko se tarpeeksi? Miten korkeita aallot voivat olla?
Aiempina öinä oli myrskynnyt ja satanut rankasti, mutta tämä yö oli lämmin, tyyni ja kaunis. Pikimustasta merestä erottui muita pikkusaaria valopilkkuineen. Mietin, miten korkeita mäkiä niissä mahtoi olla, ja miten paljon ihmisiä niille oli kerääntynyt. Tiesin, että oli paljon sellaisiakin asuttuja saaria, joissa ei ollut kummun kumpua.
Meitä oli kukkulalla muutama sata. Monet olivat saarella asuvia paikallisia. He makoilivat pressujen päällä, yllättävän rennon oloisina. Olivatko he olleet täällä samoissa merkeissä aikaisemminkin?
Hotellin asiakkaista joku luki kirjaa taskulampun valossa, toiset lepäilivät, lapsia koetettiin saada nukkumaan. Suurin osa vain istui, odotti ja seurasi kellon viisareita. Joi vettä, kun sitä tarjottiin. Jotkut puhuivat puhelimiin ja kävelivät hermostunutta rinkiä.
Me katselimme tieysti lapsen kanssa niitä luvattuja tähtiä, joita oli paljon, koko taivas täynnä. Syötiin keksejä. Samalla vilkuilin merta ja kelloa, vuoron perään. Koetin olla rauhallinen, vaikka en ollutkaan.
Puoli neljältä aloin vahdata merta yhä tiiviimmin. Ei käynyt tuulen virettäkään, oli aivan hiljaista. Liiankin hiljaista? Välillä kaskaat sirittivät tovin täydellä voimalla. Jossain alkoi mies kuorsata. Toisinaan kuvittelin kuulevani, kuinka aallot voimistuivat. Vai oliko se vain tavallista merenkäyntiä? Voiko se aalto tulla aivan yhtäkkiä?
Miksei kukaan kerro meille mitään! Ainuttakaan tilannetiedotusta emme saaneet.
Kului taas tunti, sitten toinen.
Kun mitään ei tapahtunut, alkoi pelko hiljalleen hälvetä. Tuli väsymys, suunnaton väsymys.
Puoli kuudelta hotellin johtaja tuli ilmoittamaan, että poliisin mukaan vaara oli ohitse. Fidzin pääsaarilla oli mitattu vain parinkymmenen senttimetrin maininkeja. Vaikka virallinen tsunamivaroitus oli vielä voimassa, voisimme palata huoneisiimme.
Monet nousivat, mutta eivät lähteneet mihinkään. Kukkula alkoi tyhjetä vasta, kun taivaanranta jo punersi ja ilmoitettiin, että varoitus oli virallisesti poistettu.
Vasta myöhään iltapäivällä näimme televisiosta, miten hurjaa jälkeä maanjäristys oli saanut Japanissa aikaan. Jos sellaiset vesimassat olisivat päätyneet saarelle, ne olisivat pyyhkäisseet sen mennessään. Siinä ei käsivarsikellukkeista olisi ollut paljon apua.
Poikamme muistaa vieläkin tuon yön, vaikka vasta monta vuotta jälkeenpäin kuulikin retken todellisen syyn.