Hakeudun Etelä-Euroopan matkoillani usein kansankuppiloihin. Sellaisiin aika vaatimattomiin ja monesti vähän vanhanaikaisiin ruokapaikkoihin, jotka tuppaavat olemaan yhden perheen pyörittämiä – ja joita on vaikka miten paljon Ranskassa, Espanjassa, Italiassa... Ruoka on mutkatonta ja paikallisen kotiruuan omaista; maukasta, edullista ja riittoisaa.
Menen niihin etenkin siksi, että pidän paikkojen rennosta tunnelmasta. Tuttavallisesta, ja aika äänekkäästäkin, rupattelusta ja naurusta. Siitä, että valtaosa ihmisistä on selvästi (pitkällä) lounastauollaan, tuntevat toisensa ja ravintolan omistajan. Tulee fiilis, että itsekin olisin hetken aikaa ”ihan kuin paikallinen”. Se tuntuu mukavalta.
Mutta matkailijana eli ulkopuolisena tuollaisissa korttelikuppiloissa on myös hankaluutensa. Vakiasiakkaat saavat parempaa palvelua. Ruokalista – jos sellainen on – saattaa olla vain kielellä, jota en osaa.
Mitään ongelmia ei kuitenkaan ole silloin, jos voin mennä syömään jonkun paikallisen tutun tai ystävän kanssa, kuten kerran Lyonissa, Ranskassa.
Ilman Isabelaa olisin ensinnäkin saattanut mennä vahingossa turisti-bouchoniin enkä oikeaan bouchoniin – jollaiseen me tietysti sitten menimme: ydinkeskustassa sijaitsevaan pikkuruiseen, ahtaaseen Chez Hugoniin. Sen pöydät oli peitetty paikoin puhki kuluneilla puna-valkoruutuisilla liinoilla ja sisustus näytti siltä, ettei siihen oltu kajottu vuosikymmeniin – kenties ei sen jälkeen, kun paikka avattiin vuonna 1937.
”Eivät kaikki turisti-bouchonit ole välttämättä huonoja, mutta eivät ne ole autenttisiakaan”, Isabela huomautti.
Ymmärsin, että tällaisen ravintolan aitoudessa ainakin ikä ratkaisee: kaikki uudet tulijat ovat siinä suhteessa vähän vääriä, epäaitoja. ”Jos paikka on lauantaina auki, se ei ole aito!” Kesä on kuulemma poikkeus.
Ilman Isabelaa, vakiokävijää, en olisi takuulla saanut ravintolassa yhtä huomaavaista vastaanottoa. Omistajapariskunta tuli moiskauttamaan hänelle poskipusut ja vaihtamaan kuulumiset. Minäkin sain siinä sivussa paljon hymyjä osakseni, joten tuli heti paria astetta lämpimämpi olo.
Suurin osa asiakkaista oli keskenään vanhoja tuttuja, vähintään kerran viikossa poikkeavia ruokailijoita, joten ilmapiiri oli kohdillaan. Keskustelu soljui pöydästä toiseen. Se tuntui mukavalta, vaikka en siitä ranskankielentaidottomana mitään ymmärtänytkään. ”Vähän kuin olisi kotona lounaalla ystävien kanssa”, seuralaiseni luonnehti.
Istahdimme ikkunapöytään, josta näki myös ruokatilan perällä olevaan keittiöön. Patojen ääressä hääräsi sillä hetkellä omistajapariskunnan tytär. Ravintola pyörii perheen voimin, mutta oli selvää, että madame, rouva, piti langat käsissään.
Ruokalistasta en myöskään ymmärtänyt juuri mitään. Vain sen, että tarjolla oli kolmen ruokalajin 27 euron hintainen menyy. ”Pekonia tai makkaraa linssien kera, sisäelimiä, pateeta ja härän poskea”, käänsi Isabela alkuruokia. Härän poskea? ”Paloja siitä suun ympäriltä”, nainen selvensi.
Pääruoaksi oli veripalttua sekä lisää sisäelimiä ja makkaraa. Onnekseni myös kanaa viinietikkakastikkeessa.
Ruoka oli yksinkertaista, maalaismaista ja lihaisaa – suunniteltu joskus kauan sitten ruumiillista työtä tekeville eikä tietokonetta räplääville nykyihmisille, jollaisia kaikki asiakkaat näyttivät olevan.
Annokset tuotiin pöytään kolhuisissa eripariastioissa (ihan kuin mökillä!) ja viini vanhassa, painavassa puolen litran lasipullossa.
Hymyilytti. Eihän tuollaisessa paikassa voi kuin hymyillä.
Ruoka oli tainnuttavan raskasta, mutta todella hyvää, vaikka en suuri lihanystävä olekaan. Söin uutterasti kaikkea – maistelin yhtä sun toista myös Isabelan lautasilta – mutta siltikin sain moitteita madamelta, kun en jaksanut syödä lisäkkeeksi tuotua nauhapastaa ihan kokonaan.
Jälkiruuaksi oli juustoja, tai erinomaista tarta de pralinea. Ilman espressotilkkaa olisin varmasti nukahtanut niille sijoilleni – vatsa piukeana, mutta hyvillä mielin ja äärimmäisen tyytyväisenä.
MITEN: Bouchon tarkoittaa nimenomaan lyonilaista perinneravintolaa. Erityisen perinteisiä bouchoneita on kaupungissa reilut parikymmentä. Suurin osa sijaitsee keskustassa Presqui’îlen alueella ja jokunen vanhankaupungin puolella. Alunperin ne tehtiin silkinkutojille. Vanhimmat bouchonit on avattu 1700-1800-luvuilla, mutta omistajaperheet ovat saattaneet vaihtua jo moneen kertaan.
Aloita ruokamatkasi vaikka näistä:
Chez Hugon, Rue Pizay 12.
Café des Fédérations, Rue Major Martin 8–10.
Restaurant Le Garet, Rue du Garet 7.
Makoisaa ranskalaista maalaisruokaa saa myös vaikkapa Provencesta. Seudun pikkukaupungeissa ja kylissä on myös mahtavia ruokatoreja - klikkaa linkkiä ja lue seudusta lisää.