Asuin Espanjassa 13 vuotta. Se on tarpeeksi siihen, että en kaipaa pääsiäiseeni rairuohoa ja tipuja enkä ainakaan pashaa tai mämmiä. Kaipaan pääsiäiskulkueita ja niihin liittyvää tunnelmaa.
Kaipaan sitä tunnetta, kun ihoni nousee kananlihalle kaapuasuisten hahmojen laahustaessa näkyviin. Sitä, kun puhallinsoittimien pauhu voimistuu ja rumpujen pärinä hiipii sisuskaluihini asti. Pitkänhuiskeat kynttilät loimuavat vanhankaupungin yönmustalla kujalla ja ilmassa leijuvat suitsukkeiden sauhukiehkurat. Saattueessa kulkevien päät ja kasvot on verhottu pitkiin, kartionmallisiin huppuihin. Vain silmät näkyvät, jos nekään. Jossakin kilisevät kahleet – aivan kuin tunnelma ei muutenkin olisi jo tarpeeksi aavemainen.
Osa kulkijoista kantaa hartioillaan suurta ristiä. Toiset kannattelevat kukin, kynttilöin ja ornamentein koristeltua massiivista katoslavaa, joka hehkuu kullan- tai hopeanhohtoisena. Katoksen suojassa olevat pyhät veistokset on puettu juhla-asuihin. Ne saattavat olla satoja vuosia vanhoja. Suurimmat rakennelmat painavat tonneja ja niiden liikuttamiseen tarvitaan parisataa kantajaa.
Vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen, espanjalaisen pääsiäiskulkueen kohtaaminen jäädyttää paikoilleen ja saa vatsani muljahtamaan. Näky on juhlava, kunnioitusta herättävä, ja samalla vähän pelottava.
Kulkueita vaeltaa pääsiäisviikolla ympäri Espanjan, mutta ylivoimaisesti näyttävimmät ja suurimmat marssivat Andalusiassa, Etelä-Espanjassa, kuten Cádizissa, jossa vietin yhden pääsiäisen.
Cádizissa kulkueet olivat loppumattoman pitkiä ja ällistyttävän koreita. Ne mennä vaappuivat kaduilla tunteja. Niille annettiin raikuvia aplodeja, kannustuksiakin huudeltiin. Tunnelma ei ollut lainkaan niin harras, saati synkeä, kuin voisi kuvitella. Aina kun kulkueet seisahtuivat lepäämään – eli tämän tästä – ihmiset kurottautuiva koskettamaan patsaita, tai edes hipaisemaan katoksen koristekoukeroa.
Näytti siltä, että koko kaupunki oli ulkona, lähiseutuja myöten, ja ahtautunut keskustan aukioille ja kaduille, pyhävaatteissaan. Siellä olivat vauvat, vanhukset ja kaikki siltä väliltä – juuri niin kuin Espanjan juhlien tapaan kuuluu. Ravintolat ja baarit olivat täpötäysiä, ja ihmiset iloisia. Paitsi kun tuli sadekuuro ja joidenkin kulkueiden matka estyi – silloin itkettiin vuolaasti pettymystä.
Pohjoisemmassa Espanjassa ei olla yhtä dramaattisia ja tunteellisia. Kulkueetkin ovat paljon pienempiä ja vaatimattomampia. Menorcan saarella, jossa asuin monta vuotta, saattueet vaelsivat kotimme ikkunan alta.
Kulkueissa oli aina lapsiakin mukana. Toiset lapset katselivat heitä katujen varsilta, talojen portailla istuen, silmät teevadin kokoisina. Kulkueiden salamyhkäisyyttä hieman vähensi se, että huppuja piti välillä riisua, koska piti tervehtiä ystäviä poskipusujen kera. Mutta omanlaistaan magiaa siinäkin oli, varsinkin kun kaikki katuvalot sammutettiin.
Mutta kulkueitakin enemmän kaipaan sitä, mikä niihin – ja kaikkiin muihinkin Espanjan juhliin – liittyy: lämmintä yhdessäolon tuntua. Sitä, että mennään ulos eikä linnoittauduta koteihin. Niin ja perinteitä: onhan se koskettavaa, että samantapaiset kulkueet ovat matkanneet maan kaduilla satoja vuosia.
(Ps. Vaikka huppupäiset hahmot näyttävät ihan Ku Klux Klanin jäseniltä, ei heillä ole klaanin kanssa muuta yhteistä.)
MISSÄ? Pääsiäinen eli Semana Santa on tärkeä (paikoin jouluakin suurempi) juhla ympäri Espanjan, mutta intohimoisimmin sitä vietetään maan eteläosan isoissa kaupungeissa; Sevillassa, Málagassa, Granadassa ja Cordobassa, joissa eri veljeskuntien järjestämiä uskonnollisia kulkueita on pääsiäisviikolla useita joka päivä.
MIKSI? Pääsiäiskulkueita on järjestetty 1450-luvulta alkaen, kun Espanjassa alettiin käännyttää ihmisiä uudelleen katoliseen uskoon, maurien hallitemien vuosisatojen jälkeen. Kulkueet olivat helposti ymmärrettävä tapa levittää pääsiäisen sanomaa kansalle.
Espanjassa osataan juhlia, ehkä mukavammin kuin missään. Jos haluat tietää, mikä on suosikkifiestani, katsopa tänne!