Monen reissaajan haaveena on matkustaa johonkin, joka on säilynyt aitona ja alkuperäisenä. Kohteeseen, jossa on yhä mahdollisimman vähän turisteja. Mutta kannattaako sellaisesta haaveilla? Ja millaista siellä sitten on?
Joulukuussa matkailin perheeni kanssa Myanmarissa, entisessä Burmassa. Liikuimme paljolti samoissa paikoissa kuin muutkin matkailijat, mutta myös syrjemmällä – Kengtungissa, takavuosien oopiumkaupan keskuksessa. Sisällissodan vuoksi sinne on päästetty matkailijoita vasta muutaman vuoden ajan, ja sen ympäristöä asuttavat monet perinteistä elämäntapaa vaalivat vuoristoheimot.
Nyt siellä oli rauhallista ja miellyttävää. Mutta etenkin me länsimaiset turistit olimme vielä harvinaisia.
Miten sen huomasi, muutenkin kuin siitä, ettei muita länkkäreitä juuri näkynyt?
Sen huomasi siitä, että olimme nähtävyyksiä. Paikalliset olivat kiinnostuneempia meistä kuin me heistä. He tapittivat meitä pitkään ja yhtään häpeilemättä. He nauroivat meille päin naamaa – myanmarilaiset nauravat paljon, mitä erilaisimmista syistä, eivätkä he tarkoita sitä loukkaavaksi.
Liki jokaisella ohikulkijalla oli pakonomainen tarve koskettaa 3-vuotiastamme, tai takertua häneen, samalla nauraa kihertäen. ”Ihan kuin joku sarjakuvahahmo”, huudahtelivat innostuneina he, jotka osasivat englantia.
Meistä otettiin valokuvia, yksin ja yhdessä paikallisten kanssa, sekä salaa että luvan kysymisen jälkeen. Jos kieltäydyimme, he hämmästyivät suuresti.
Poikkesimme keskustassa oleville heimojuhlille, seuraamaan perinnetansseja. Sieltä oli pakko lähteä pois, koska tansseja seurannut yleisö unohti tanssijat – ja keskittyi meihin. Yletön huomio oli varsinkin lapsista kiusallista.
Hotelleja tai muita majapaikkoja ei ollut montaa. Meidän yöpuussamme oli rauhallista (joskin myös kolkkoa) siihen asti, kunnes aiemmin mainitut heimojuhlat keskiyön jälkeen loppuivat. Äänestä päätellen koko heimo majoittui silloin hotelliimme, eikä heimoa vielä yhtään nukuttanut. Sattumoisin heidän huoneensa olivat samalla pitkällä käytävällä, jossa meidänkin. Jokainen huone oli kaikkien huone, ja ovet pidettiin apposen auki, myös silloin, kun käytiin aamulla suihkussa.
Käytännössä löysimme koko kaupungista vain yhden ravintolan, johon arvasimme mennä. Toistakin lopulta kokeilimme. (Lue tästä, miten siinä kävi.)
Mutta lisäksi koimme Kengtungin liepeillä koko kolmiviikkoisen Myanmarin matkamme sympaattisimmat ja ikimuistoisimmat hetket.
Mukavinta oli eräässä pikkukylässä, jossa ei ollut kuulemma koskaan ennen poikennut länsimaalaisia.
Meille ei tyrkytetty joka askeleella käsitöitä, kuten on tapana monissa heimokylissä, joissa turistit ovat yleistyneet. Mitään myytäviä käsitöitä ei ollut.
Sen sijaan söimme lounasta oppaamme ystävän luona; muun muassa riisinyyttejä ja -palleroita, chilipähkinöitä, papaijaa ja fermentoituja teenlehtiä. Kiertelimme kylän kodeissa – yhdessä tehtiin ruokaa keittiössä, toisessa nuudeleita terassilla. Siat röhnöttivät pihoissa ja tiput juoksentelivat kaikkialla.
Pysähdyimme paikalliselle ”pizzalle” bambukatokseen, jossa oli joukko naisia pikkulapsineen. He tekivät meille heti tilaa penkiltä, ja seurasivat intensiivisesti, miten sain chilillä maustetun riisiletun puikoilla suuhuni, ja mitä siitä pidin. Me kaikki rentouduimme huomattavasti, kun sain ensimmäisen suupalan nieltyä ja vakuutettua, että hyväähän se oli.
Niin että millaista on matkailla paikassa, jossa ei ole vielä muita turisteja?
Se voi olla vähän haastavaa ja epämukavaakin, koska palvelut voivat olla todella niukassa ja vaatimattomia. Sieltä ei välttämättä ole juurikaan kiinnostavaa nähtävää ja tehtävää, ja vaikka olisikin, ei niitä tahdo omin voimin löytää. Ei ole yhteistä kieltä ja olet alituiseen katseiden kohteena. Ei ole muiden matkailijoiden henkistä turvaa.
Mutta toisaalta voit myös kokea jotain erityisen lämmintä ja mieleenpainuvaa – sellaista, mitä et välttämättä muualla kokisi.