Aika harvaan paikkaan matkustan kahta kertaa. Usein toinen kerta on paljon laimeampi kokemus kuin ensimmäinen, jopa pettymys. Mutta Penangin saarella Malesiassa olevaan George Towniin kannatti mennä uudelleen.
Olin George Townissa reppureissulla liki 20 vuotta sitten. Siitä jäi mieleeni:
- se, kuinka istuskelin jalkakäytävän reunalla illan tullen ja söin katukeittiöstä ostettuja, soijakastikkeessa uivia nuudeleita ja seurailin samalla rottia, jotka juoksentelivat teillä ja pujahtivat askelia pakoon avoviemäreihin
- heikosti valaistun kuppilan, jossa join vastapuristettua vesimelonimehua ja mietin, saanko vatsavaivoja mehusta vai siinä olevista jääpaloista (en saanut kummastakaan) ja jossa paikalliset kiinalaismiehet syljeskelivät lattiaan
- vaatimattoman ostoskeskuksen, jossa vietimme noin sata tuntia, koska kaupunki oli niin kuolettavan tylsä
Mutta pari kuukautta sitten George Town näytti aivan erilaiselta: ei ollut rottia eikä räkälöitä, vaan paljon kivoja kahviloita ja ravintoloita, tunnelmallisia temppeleitä ja kauniita vanhoja taloja.
Nyt mieleen jäivät nämä:
1. Polkupyöräriksat
”I’m the king of the road”, huutaa kuusikymppinen polkupyöräriksakuski ja kääntää ajokkinsa, ja minut sen mukana, vilkasliikenteiselle autotielle, kohti vastaantulevaa liikennettä – se on kuulemma hyvä oikotie. Takerrun riksan kaiteeseen rystyset valkoisina. Haluaisin sulkea silmät, mutta kuski on tyyneyden perikuva. Hän luottaa sokeasti siihen, että vastaan tulevat autot ja mopot väistävät. Punaisissa liikennevaloissa mies pujottelee pysähtyneiden autojen väleistä ja jatkaa viileästi matkaa. Vaikuttavaa!
Monessa muussa Kaakkois-Aasian kolkassa polkupyöräriksat alkavat jo olla kadonnutta perinnettä, mutta Penangin George Townissa niitä vielä käytetään. 80 menopeliä, kuski tietää. Silloin kun minä olin kaupungissa viimeksi, siis aika kauan sitten, ne kuljettivat lähinnä humalaisia sotilaita, mutta nykyään turisteja, ja vähän tavaroitakin.
Riksat päivystävät Lebuh Armenian -kadun pielessä, ja puolentoista kilometrin matka hotellille maksaa 10 RM, pari euroa.
Matkan varrella mies esittelee innokkaasti paikkoja, etenkin Love Lane -katua. Enää se ei ole nimensä veroinen merimiesten kantapaikka, vaan täynnä ihan tavallisia hostelleja sekä baareja, joihin paikallisetkin saattavat mennä viikonloppuisin.
2. Kiehtova vanhakaupunki
Vanhassakaupungissa on sopuisasti malaijien moskeijoita, kynttilöillä valaistuja kiinalaispyhättöjä ja riemunkirjavia hindutemppeleitä. Katujen varsilla on nuudeli- ja riisikuppiloita, huokeita intialaisia ruokapaikkoja ja rouhean tyylikkäitä espressokahviloita.
Osa vanhoista kauppataloista, shop houses, on kunnostettu huolella, ja osa ei. Julkisivuissa saattavat erottua vuosikymmenten eriväriset maalipinnat. Seinien keramiikkakaakeleissa on kauniita retrokuoseja ja ne ovat aina erilaiset kuin naapurilla. Talojen seiniin on kiinnitetty alttareita, joissa tuoksuvat suitsuketikut. Pylväskäytävien alla on kauniita putiikkeja, hämäriä verstaita ja kiinalaisia sekatavarapuoteja.
Korttelin kokoinen Pikku-Intia on oma maailmansa. Kadun varteen nostetuista kaiuttimista virtaa Bollywood-musiikki, aina eri biisi kuin vieressä. Kojuissa ja puodeissa myydään kaikkea värikästä: kukkia, vaatteita ja silkkikankaita, kimaltavia pukukoruja. Ruokapaikkojen edustoilla tuoksuvat vahvat mausteet. Ganesh-norsu hymyilee oven pielessä.
3. Katutaide
George Town ei olisi lainkaan niin kiehtova ilman seinämaalauksiaan. Huikeimmat ovat niin hienoja, etteivät edes näytä taiteelta, vaan katukuvaan sulautuvilta aidoilta ihmisiltä ja asioilta. Niiden etsiminen ja bongailu kaduilta ja kujilta on mielettömän hauskaa. Kuuluisimmat, kuvatuimmat ja kekseliäimmät työt ovat liettualaisen Ernest Zacharevicin tekosia. Niissä maalausten osana on monesti jokin oikea esine, kuten polkupyörä, kottikärry tai tuoli.
Ps. Suunnitteletko matkaa Malesiaan? Yhdet upeimmista maisemista löydät täältä.