Juuri mikään ei voita Euroopan vanhojenkaupunkien tunnelmaa ja niiden romanttisesti patinoituneita taloja. Matkoilla ryhdyn aina kuvittelemaan, millaisia koteja taloihin kätkeytyy ja millaista niissä olisi asua. Tirkistelen ikkunoista, porttikäytävistä ja mistä vain suinkin kehtaan. Teetkö sinäkin niin? Oletko joskus tuumaillut, millaistakohan olisi asua vaikkapa Barcelonan ikivanhassa ytimessä? Istahda hetkeksi alas, niin kerron sinulle.
Unelmani nimittäin muuttui todeksi, kun asuin nuorena vuoden Barcelonan vanhassakaupungissa.
Ulkoisesti asunto oli juuri sellainen kuin kuvitelmissani. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa, loistavalla paikalla taidemuseon ja keskiaikaisen porvariskadun liepeillä. Kadulta pujahdettiin suuren, natisevan puuoven kautta rappukäytävään, jonka kiviportaat olivat painuneet kuopalle.
Tässä pisteessä kuvitelmani ja todellisuus valitettavasti erosivat toisistaan, sillä asunto majaili pohjakerroksessa, eikä kadun vaan valokuilun puolella. Se oli erikoisin koskaan näkemäni soppi. Näin sen kokonaisuudessaan parissa sekunnissa, mutta näkemisen ymmärtämiseen meni koko vuosi.
Riemastuttavin arkkitehtuurinen neronleimaus olivat ikkunat. Ne avautuivat hissikuiluun! Kurkistelinpa sitten makuuhuoneen tai eteisen ikkunasta, sain ihailla hissivanhusta, joka mennä lonksutteli tunnelmallisesti ylös tai alas. Vinkunan ja kolinan kuulin, vaikka en ikkunoita avannutkaan.
Kolmannen ikkunan virkaa hoiti liukuovi, josta pääsin kahvikupposeni kanssa ikiomalle pikku ”terassille”. Betonista valettu karsina lepäsi parin neliömetrin suuruisen ja useamman kymmenen metriä korkean, valokuilun pohjalla. Edessäni, käsivarrenmitan päässä, näin naapurikerrostalon likaisenharmaan seinän.
Pääni päällä oli muovikatos, joka koetti suojella kaikelta siltä, mitä yläkerroksien ikkunoista viskeltiin; leivänkänttyröiltä, käytetyiltä hammasharjoilta ja märiltä kalsareilta. Kerran lattialta löytyi kuollut pulu.
Luonnonvalolta katos suojasi moitteettomasti. Mikäli kuilun yläpuolella todella oli taivas niin kuin huhuttiin, ei sitä valonsäteistä voinut päätellä.
Ilman keinovaloja asunnossa oli salaperäisen pimeää kuin katakombissa. Tuoksussakin oli paljon yhteistä – kosteaa kellaria, häivähdys levää ja hometta. Yhdistelmää terästi mielestäni oivasti lähimarketin myymä kipakka sitrushuonetuoksu, jota ostin säästöpakkauksissa.
Tunnelikämpässä olin onnellisen tietämätön ulkomaailmasta. Niinpä olikin vain hyvä, ettei talossa ollut äänieristyksiä. Alkukantaiset vaistoni heräsivät ja herkistyin aistimaan ympäristöäni talon viestejä kuulostellen.
Ymmärsin aamun koittaneen, kun mies naapuritalossa ryki ja syljeskeli kurkkunsa tyhjäksi. Vesimassojen liikehdintä putkistoissa paljasti, pestiinkö jossain pyykkiä, oltiinko suihkussa vai vedettiinkö pytty.
Astioiden kilinä kertoi ruoka-aikojen lähestyvän. Tuoksuista aavistin, mitä missäkin syötiin. Nenäni työskentelyä häiritsi vain alakerran ravintolan rasvakeitin, jonka aromit kiemurtelivat valokuilun kautta suoraan valtakuntaani.
Kaikki maailman vaivat omaava iäkäs señora Roca tuli vuoden aikana läheiseksi. Nainen istui illat pitkät oman hissikuiluikkunansa ääressä ja raportoi sen kautta olotilastaan yläpuolella asuvalle rouvalle – ja minulle siinä ohessa.
Señoran käkikello rääkäisi yhtä mittaa, mutta ei koskaan samaan tahtiin valtakunnallisen kellonajan kanssa.
Yksinäistä ei ollut koskaan. Milloin sain kuunnella naapurien puhelinkeskusteluja, milloin neljää eri televisiokanavaa yhtä aikaa. Öisin kuulostelin muoviparketilla tepastelevien hiirien kynsien ropinaa.
Aamuisin lähdin leipäostoksille. Suosin museokadun leipomoa voidakseni ohittaa jonossa seisovat turistit. Patonki kainalossa tarkastelin elinympäristöäni ja kotitaloani hetken heidän silmillään, ulkopuolisena. Idylli oli tallella, aina vaan.
Sitten katosin täysin tyytyväisenä takaisin bunkkeriini.
Ps. Tiedätkö, miksi Barcelona saa hyvälle mielelle? Löydät vastauksen täältä. Jos suunnittelet matkaa Barcelonaan, kurkkaa vinkit täältä.