Luontomatkailu on huippukivaa. Erityisen hienoa se on silloin, kun onnistun löytämään luonnon keskeltä jonkun harvinaisen tai eksoottiselta vaikuttavan eläinasukin. Ja mitä vaikeammaksi löytäminen osoittautuu, sitä palkitsevammalta onnistuminen tietysti tuntuu.
Merikilpikonnia esimerkiksi etsiskelin vuosikaudet, ennen kuin löysin; ensin Omanin rantahietikolta ja myöhemmin Barbadoksen vesiltä. Molemmissa paikoissa treffit sujuivat lopulta yli odotusten, vaikka alku oli kummassakin paikassa aikamoinen järkytys. Deitit villieläinten kanssa kun tuntuvat ratkaisevasti erilaisilta riippuen siitä, onko ympärillä luonnonrauha vai ei.
Omanissa puitteet ja olosuhteet olivat liki imelän romanttiset – oli keskiyö ja luonnontilaista hiekkarantaa valaisi täysikuu. Kymmenet isot liemikilpikonnat (mikä hirveä nimi!) kaivoivat touhukkaasti pesäkuoppiaan pehmeään hiekkaan. Herkkää tunnelmaa häiritsi ainoastaan noin satakunta muuta turistia, jotka eivät millään kyenneet pysymään paikoillaan, peittelemään intoaan ja hillitsemään puhehalujaan – saati tarvettaan ottaa kuvia salamalla, joka oli ehdottomasti kiellettyä, ja josta pari kaverusta sai ennen pitkää aikaiseksi kunnon riidan. Muutama arempi konna lopetti munimispuuhat siihen paikkaan, pari muuta kääntyi ranta-aallokosta takaisinpäin.
Mutta sitten tunnelma muuttui. Muut turistit lähtivät. Jäljellä jäi perheemme, opas ja kilpikonnat. Istuimme ja kuuntelimme kuinka hiekka kahisi joka suunnalla.
Puoli tuntia myöhemmin olimme edelleen samalla rannalla. Hiekka oli täynnä kuoppia, jotka oli täytetty uudestaan hiekalla. Niitä piti varoa, koska niissä saattoi olla munia. Yhdessä kuopassa erottui pieni reikä, josta lähtivät pikkuruiset jalanjäljet. Ne johtivat muutaman metrin päähän, yksinäisen kilpikonnavauvan luo. Se oli maailman suloisin ja liikuttavin otus, niin pieni ja avuton, ja ryömimässä vaivalloisesti väärään suuntaan. Kilppari mahtui kämmenelle. Saatoimme sen vesirajaan ja katsoimme, kuinka se lähti liukumaan aaltojen syliin. Katselimme kuohuja pitkän aikaa vielä silloinkin, kun mustaa täplää ei enää näkynyt.
Tapauksen jälkeen koetin löytää merikilpikonnia vaihteeksi vedestä – kaikkialta missä vain satuin meressä uiskentelemaan. Barbadoksella vihdoin onnisti – vaikka ensimmäisellä kerralla siitä olikin onni kaukana.
Turkoosi meri näytti nimittäin karmealta, kun katselin sitä veneen laidan ylitse. Se oli täynnä toisiinsa törmäileviä ihmisiä ja heidän keltaisia kumiräpylöitään. Monet uimareista pitivät snorkkelimaskia ilmiselvästi ensimmäistä kertaa elämässään, jotkut vasta opettelivat uimaan. Joka iikka räpiköi vimmaisesti yhteen ja samaan pisteeseen. Näytti ahdistavalta, mutta vielä enemmän ahdisti kilpikonnan puolesta, joka vilahteli jossakin siellä ihmisjalkojen ja -käsien sekasotkussa, hamuillen sille tarjottuja makupaloja. Ei, sellaisessa merenalaisessa kohtaamisessa en halunnut olla mukana.
Pari päivää myöhemmin olin snorklailemassa omin päin, kun kilpikonna yhtäkkiä meloi ohitseni rauhallisin, levollisin vedoin. Jähmetyin ja sydämeni jätti pari lyöntiä väliin ennen kuin älysin lähteä perään. Konna ei paennut eikä näyttänyt pelkäävän, tuli välillä ihan lähellekin, niin että saatoin silittää sen liukasta, levän peittämää kilpeä. Siinä me sitten uiskentelimme, yhdessä ja erikseen, syvässä meressä, jossa oli ihan tyhjää ja hiljaista.
Luonto- ja ryhmämatkoja ei pitäisi koskaan, ikinä eikä milloinkaan yhdistää.
PS. Alla olevassa, Barbadoksella kuvatulla videolla en ole minä, vaan poikani. Hän on minua huomattavasti rohkeampi, sekä taitavampi snorklaaja ja kilpikonnien bongaaja.
Ps. Mitä Barbadoksella kannattaa nähdä ja tehdä - lue tästä 10 parasta vinkkiä.