Siellähän on sietämättömän kuuma. Ja joenvarren sademetsät ovat täynnä kuolemantauteja levittäviä hyttysiä, myrkkyhämähäkkejä ja -käärmeitä ja ties minkälaisia vatsapöpöjä ja muita eksoottisten tautien aiheuttajia. Tuskin siellä uskaltaa syödä tai juodakaan mitään. Ei kai sinne ainakaan pikkulasten kanssa kannata matkustaa?
Mikä ettei? Olen juuri kotiutunut perheineni puolentoista viikon joulureissulta Amazonin ytimestä Brasiliasta, Manauksen kaupungin seutuvilta. 8-vuotiaalle pojalle ja vajaat 3-vuotiaalle tytölle joki- ja viidakkoluonto ei näyttäytynyt tuskaisen hikisenä vaarojen pesäkkeenä, vaan maagisena ympäristönä, jossa oli tuhat ihmetyksen ja ihastuksen aihetta.
”Parasta oli Tariri ja sen eläimet”, summaa poika ja tarkoittaa järven rannalla ollutta, sademetsän saartamaa rustiikkista viidakkolodgea, jossa vietimme joulunpyhät. Siellä ei ollut käytössä televisiota, nettiä tai puhelinta eikä lelun lelua. Mutta siellä oli pihapiirissä viihtyviä, kesyyntyneitä papukaijoja ja leikkikavereita kinuavia apinoita. Niiden kanssa poika ystävystyi niin tiiviisti, että suostui erkanemaan niistä vain hätäisesti nukkuakseen ja syödäkseen, ja silloinkin pakottamalla. Loppupäivinä hän kulki joka paikkaan apina jalkaansa kietoutuneena.
Pienempikin tykkäsi katsella eläinten touhuja ja silitellä niitä, mutta syliin änkeävä apina oli vähän liikaa. Hänen ylivoimaisesti suurin ihastuksensa oli seurankipeä tukaani – isonokkainen ja kauniinvärinen lintu, joka muistui häneen mieleensä heti ensimmäiseksi aamulla.
Viidakkopoluilla 8-vuotias oli elementissään; kiipeili liaaneissa, pujotteli taitavasti piikkikasvien väleistä ja natusteli rohkeasti oppaan tarjoaman, kuulemma aavistuksen kookokselta maistuvan perhosentoukan (jollainen itseltäni jäi muuten natustelematta), vaikkei se hänen ilmeistään päätellen kovin erinomaiselta maistunutkaan.
Pienemmän kanssa oli metsäretkillä kieltämättä aavistuksen uuvuttavaa. Pikkujalat eivät tietysti pysyneet muiden vauhdissa, kantoreppu oli jätetty laiskuuttaan kotiin ja sylissä kanniskelu osoittautui pidemmän päälle raskaaksi ja ekstrakuumaksi urakaksi, kun lämpötila oli reippaasti 30 asteen paremmalla puolella ja kosteusprosentti hipoi sataa. Mutta vaikka oma nautinto jäi hetkittäin vähemmälle, lapsi hihkui, kun ryömimme suurten lehtien alta ja kiipesimme kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Hän löysi aarteikseen hienoja lehtiä. Ja sai maskotiksi ison heinäsirkan, jonka opas taitteli palmunlehdestä origamin tapaan.
Tyttö nautti erityisesti lämpimässä joessa uimisesta ja riippukeinussa loikoilusta. Sängyssä ennen unia hän kuunteli yön erikoisia ääniä. Hyttysverkolla suojattujen, avonaisten mökinikkunoiden takaa kuului kaskaiden tarmokasta siritystä ja sammakoiden kurnutusta, joka kuulosti (ainakin minusta) jättiläisen kuorsaukselta.
Poika pulahti jokeen delfiinien kanssa. Myöhemmin hän onki sieltä lounaaksi piraijoita. Hän jopa suostui tanssimaan heimokylän pikkutytön kanssa – vastentahtoisesti ja yhä edelleen tapausta häveten, mutta kuitenkin.
Emme löytäneet Amazonilta hyttysiä, saati hämähäkkejä. Yhden unisen käärmeen näimme, mutta se siirtyi mieluusti polun sivuun. Toisin kuin me vanhemmat, lapset eivät valittaneet kertaakaan kuumuudesta, eivätkä oikeastaan mistään muustakaan, paitsi hampaiden pesusta.
Viidakossa ei tarjottu pizzaa, kananuggetteja eikä nakkeja, mutta riisi ja kala maistuivat, tai elleivät maistuneet, niin suklaakakku ainakin.
En keksi yhtään pätevää syytä, miksi lapsia pitäisi suojella sademetsiltä – siellähän heitä on muutenkin, kylät täynnä nauravia, avojaloin juoksentelevia ja palloa potkivia tenavia. Heille viidakko tai kaimaanien asuttamat joet eivät ole yhtään sen hurjempia leikkipaikkoja kuin suomalaislapsille kodin lähimetsikkö.
Ps. Jos suunnittelet Brasilian kierrosta lasten kanssa, älä unohda Iguassun putouksia, Rio de Janeiroa ja Ilha Grandea.