Suomi100-juhlavuosi sai miettimään suhdettani Suomeen. Muutin Suomesta pois 16 vuotta sitten, enkä ole vieläkään valmis paluumuuttoon, en ehkä koskaan. Mutta maa on silti rakas - muutamasta syystä.
Tämä blogiteksti ei todellakaan syntynyt käden käänteessä - miten vaikea aihe! Muutin Suomesta pois 16 vuotta sitten kovalla hingulla, joskin lähinnä kokeilumielessä, mutta en ole sen jälkeen palannut, muuten kuin kyläilemään – en siksi, että Suomi olisi jotenkin huono maa (paitsi ilmastonsa ja säänsä puolesta), vaan koska muualla eläminen on tuntunut mukavammalta.
Joka vuosi olen ikävöinyt Suomeen yhä vähemmän, ja yhä lyhyemmäksi käy se lista, mitä Suomesta todella kaipaan. Olen vieraantunut Suomesta.
Sen sijaan voisin luetella pitkäänkin asioita, joita arvostan Suomessa enemmän kuin aikaisemmin; rauhallisuutta, hiljaisuutta ja elämän tietynlaista helppoutta, raikasta ilmaa. Muun muassa. Mutta en minä silti niiden vuoksi Suomea rakasta, enkä halua rakastaa Suomea muiden maiden kustannuksellakaan. En siksi, että Suomessa tietyt asiat ovat ehkä paremmin kuin jossain muussa paikassa. Että se on tutkitusti ja eri tilastojen valossa maailman huippumaa siinä sun tässä. Että on tasa-arvoa, liki-ilmainen koulutus ja lähes rajattomasti mahdollisuuksia. Tottahan se on, ja muun muassa niiden mahdollisuuksien vuoksi minäkin nyt ulkomailla asustelen, mutta ei rakkaudessa ole kyse vertailusta eikä järjestä.
Sen sijaan on kolme asiaa, joita Suomessa todella rakastan.
1. Ihmiset
Vaikka en podekaan enää juuri lainkaan Suomi-ikävää, ihmisikävää poden. Kaipaan perhettä ja ystäviä, joiden kanssa on vuosien yhteinen historia, vaikka heidän nykyelämästään ja arjestaan tiedänkin enää vain rippeitä, jos sitäkään. Niin tärkeitä kuin uudet tuttavuudet ja ystävyydet ovat, mikään ei voi täysin korvata niitä, jotka ulottuvat nuoruuteen ja lapsuuteen asti. Mitä kauemmin olen ollut Suomesta poissa, sitä harvinaisempia, arvokkaampia ja vuosi vuodelta yhä vaikeammin vaalittavia ovat ihmissuhteet, jotka ovat edes jollakin tavalla säilyneet.
2. Kieli
Suomessa käydessäni en täytä matkalaukkua ruisleivällä, salmiakilla enkä Fazerin suklailla, vaan jollain paljon tärkeämmällä: kielellä. Kirjoilla ja lehdillä. Raahaan niitä sekä itselleni että lapsilleni, paljon enemmän kuin jaksaisin kantaa. Suomi on työkieleni, mutta myös osa minua, ja ainoa kieli, jonka hallitsen ainakin suunnilleen vivahteita myöten. Vasta ulkomailla asuessani olen huomannut, miten mahtavaa ja tärkeää on, kun saa puhua suomea ja hoitaa joskus asioita ikiomalla kielellä, ajattelematta, vaivattomasti. Miten paljon lohtua ja iloa se tuo.
3. Suomalaisuus
…joka säilyy minussa aina. Vaikka eläisin satavuotiaaksi ja asuisin loppuelämäni ulkomailla, pysyn aina suomalaisena. Se on jonnekin selkäytimeen ohjelmoitu tapa toimia, olla, ajatella ja elää, ja jota on pohjimmiltaan todella vaikea muuttaa, halusipa tai ei. Siihen voi tulla lisää sävyjä niistä maista ja paikoista, joissa asuu ja elää pidempään. Ja tietyt piirteet haalistuvat ja ehkä karsiutuvat ajan mittaan pois, mutta ydin säilyy.
Suomalaisuus merkitsee minulle kotoisuutta ja tuttuutta. Identiteettiä ja juuria. Vaikka kuinka koettaisin tarkastella asioita ja ajatella kuin vaikkapa espanjalainen, ei se onnistu kuin korkeintaan pintapuolisesti, ei vaikka olen asunut maassa 13 vuotta. Suomalainen minussa on aina vähintään takapiruna jossain, hyvässä ja pahassa. Monesti tuntuu, että ulkomailla olen vielä enemmän suomalainen kuin Suomessa ollessani. Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että se on ihan hyvä juttu.
Mitä sinä rakastat Suomessa?
Ps. Vielä joskus alan harrastaa kotimaanmatkailua Suomessa – ja otan oppia parin brasilialaisen vierailijan asenteesta, jotka kävivät kerran Lahdessa – lue lisää tästä. Entäpä miksi ihmeessä suomalainen matkailija pakenee toista suomalaista? Lue tästä.
Ps. Tällä kertaa jutun kuvat ovat Islannista.