Jos unohdetaan sotatantereet tai muusta syystä matkailijalle/kenelle tahansa erityisen vaaralliset maat ja alueet, en pelkään matkustaa mihinkään. Olen oppinut, että uusia maita, paikkoja ja ihmisiä ei tarvitse pelätä.
Amazonin viidakoissa ei ole yhtään sen pelottavampaa kuin Amsterdamissakaan. Sen sijaan on paikkoja, jotka symboloivat minulle jotain sellaista, mitä pelkään.
Kiinan muuri, Eiffelin torni
En pelkää Kiinan muuria ja Eiffelin tornia sinänsä, vaan niiden herättämiä mielikuvia ahdistavasta ihmispaljoudesta. Eiffelin tornista tulevat mieleen sesonkiajan kilometrijonot ja Kiinan muurista kiinalaislomailijoiden jättilaumat. Tiedän, että Eiffelillä on hiljaisempia vuodenaikoja ja päiviä, ja että tuhansia kilometrejä pitkällä muurilla on täysin autioitakin osuuksia – mutta se ei silti sanottavammin muuta mielikuvaani.
Molemmat nähtävyydet on esitelty leffoissa, tv:ssä ja valokuvissa miljoona kertaa. Ne tuntuvat jo nähdyiltä. Ehkä eniten pelottaakin se, että kumpikaan nähtävyys ei ole oikeasti sen kaiken jonottamisen ja vaivan väärti.
Afrikka
Afrikka symboloi minulle tuntematonta, ja tuntematon pelottaa. Suurinta osaa Afrikan valtioista en osaa sijoittaa kartalle, saati että tietäisin niistä jotain sen kummempaa. Koulun maantiedontunnilla maanosa kuitattiin yhden kaksoistunnin aikana ja sen jälkeen sen olemassaolon sai unohtaa. Siitä se lähti.
Olen ollut kerran Marokossa ja kerran Mauritiuksella. Tuntuu, että kumpikaan ei ole ”oikeaa” Afrikkaa. Mitä se sitten on? En tiedä, jotain eksoottisempaa ja ihmeellisempää. Heimokyliä. Safareita.
Koska omakohtaista kokemusta on olemattoman vähän, Afrikka merkitsee minulle lähinnä median välittämiä, paljolti tavalla tai toisella negatiivisia uutismurusia sekä hataria oletuksia ja ennakkoluuloja, joihin yleisesti ottaen ei ole kovinkaan paljon luottamista. Afrikka on vaarallinen, uskotellaan. En usko, ja silti vähän uskon.
Afrikka kuulostaa Seikkailulta – paljon isommalla S:llä kuin mikään muu maailman kolkka. En pelkää Afrikkaa Afrikkana, vaan sitä isoa tuntematonta maanosaa, jota se minulle merkitsee.
Italia
Italiaan liittyy pelko siitä, että olen sittenkin tehnyt elämässäni väärän valinnan. Varsinkin Pohjois-Italiassa iskee useimmiten vahva tunne: tänne haluaisin todella, todella kovasti muuttaa asumaan. Olen haaveillut Italiaan muutosta niin kauan kuin muistan ja aina maassa ollessani haave pongahtaa pintaan.
Päädyin jo vuosia sitten asumaan Italiaa edullisempaan ja vähemmän byrokraattiseen Espanjaan. Siellä on koti, eikä ratkaisu harmita – paitsi silloin, kun olen Italiassa (jonne pelostani huolimatta mielelläni matkustan).
Paikat, joissa olen jo ollut
Pelkään matkustamista etenkin niihin tuttuihin paikkoihin, joissa on ollut syystä tai toisesta erityisen mahtavaa. Pelkään pettyväni: sitä, että kohde ei toisella kertaa tunnukaan enää niin spesiaalilta kuin ensimmäisellä kerralla. Puuttuu alkuhuuma, paikka on muuttunut ja minä olen muuttunut. Eniten pelkään sitä, että pettymys tärvelee myös hyvät muistot.
Ani harvoin haluan matkustaa samaan paikkaan kahta kertaa.
Esimerkiksi Laosiin ihastuin vuosia sitten, silloin, kun se oli vielä aika tuntematon, menneeseen aikaan pysähtynyt pikkumaa. Etenkin hidastempoinen Luang Prabang oli lu-mo-a-va.
Pikkukaupunki on sen jälkeen muuttunut aika tavalla lentokenttineen, isoine hotelleineen ja trendikkäine kahviloineen, mutta edelleen se on kuulemma tosi kiva paikka. Kieltämättä kiinnostaisi mennä katsomaa. Mutta en uskalla. Haluan vaalia mielikuvaa siitä salaisesta pikkukaupungista, joka se silloin oli.
Minne sinä pelkäät matkustaa?
Ps. Välillä voitan pelkoni mahdollisesta pettymisestä ja matkustan samaan kohteeseen toistamiseen. Joskus se kannattaa ja joskus ei – voit lukea tästä, millaisia fiiliksiä se muun muassa herättää.
