Olen asunut Rio de Janeirossa kohta 2,5 vuotta ja vilkuillut faveloita vain auton ikkunasta, ohi mennessäni.
Näitä alunperin kodittomien rakentamia, laittomasti tehtyjä asuinalueita on täällä kaikkialla, satoja koko metropolin alueella. Keskustaseudulla ne sijaitsevat kukkuloiden rinteillä, hienoilla maisemapaikoilla.
Olen monesti miettinyt, millaista niiden kujilla ja kodeissa mahtaa olla. Olen kuullut lähinnä faveloiden ongelmista – rikollisuudesta, huumekaupasta, jengisodista ja sen sellaisesta. Toisaalta olen tietoinen siitäkin, että osa faveloista on nykyään poliisien rauhoittamia, ja että joihinkin on tehty turistikierroksia jo useita vuosia. Mutta kannattaako sellaiselle osallistua, minä mietin. Onko se kurjuuden pällistelyä, ihmisen loputonta uteliaisuuden tyydyttämistä vai mitä se oikein on? Ja onko se turvallista?
Päätin kokeilla.
”Ihmisiä ei saa kuvata, taloja ainoastaan”, neuvoo opas Elias Duarte, kun nousemme pikkuruiseen funikulaarikopperoon. Se kipuaa kiskoja pitkin hitaasti ylös talojen viertä, pitkää ja jyrkkää rinnettä, favela Santa Martan perukoille asti.
Ylhäältä on suurenmoiset näköalat. Yhdessä suunnassa levittelee käsiään Kristus-patsas, toisessa kohoaa Sokeritoppavuori. Tuolla pilkahtaa Copacabana, ja tuolla näkyvät muut rantakaupunginosat, kuten Botafogo merenlahtineen ja veneineen.
Huipulla on jalkapallokenttä ja sen vierellä muistoksi jätetty seinä, jossa näkyvät luotien jäljet. Poliisiasemakin on. Poliisi rauhoitti alueen, eli otti sen hallintaansa ja riisui aseista vuonna 2008 – Rion faveloista ensimmäisenä. ”Sen jälkeen täällä ei ole enää ammuttu”, Elias sanoo. Mutta sitä ennen ammuttiin liki joka päivä. Oli huumejengien keskinäisiä kahinoita, tai heidän ja poliisien välisiä taistoja, mutta luodeilta ei ollut suojassa kukaan. Tuohon aikaan monet taloista oli tehty haperosta puusta. Nyt suurin osa on tiiltä.
”Nykyään elo on rauhallista”, opas kertoo. Hän on yksi Santa Martan asukkaista. He eivät kutsu asuinpaikkaansa favelaksi, vaan comunidadeksi, yhteisöksi.
Kapeaakin kapeammat kujat mutkittelevat alas ja katkeavat yhtä mittaa portaisiin. Talot ovat vieri vieressä, pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat kuitenkin taloja, ainakin useimmat, eivätkä hökkeleitä, kuten aiemmin. Valtaosassa on sähköt ja juokseva vesi. Toiset näyttävät vähän keskeneräisiltä – on tavallista, että ensin rakennetaan yksi kerros, ja myöhemmin toinen ja kolmas.
Osa taloista on maalattu sekä ulkoa että sisäpuolelta kirkkain värein. Maalausprojekti on yhä keskeneräinen ja sitä rahoitetaan ulkopuolisten maksajien turvin, Elias kertoo. Kujat ovat myös saaneet nimensä, ja sen myötä asukkaat postiosoitteen.
Monet asukkaat käyvät töissä, mutta näin sunnuntaiaamupäivänä monilla on vapaata. Kujilla on kissoja, koiria ja rikkinäisillä muoviautoilla leikkiviä lapsia. Aikuiset rupattelevat keskenään, muutama toivottaa meille hyvät huomenet. Jokunen vaihtaa sanasen oppaan kanssa. Pyykkejä ripustetaan auringon paahtamille kattoterasseille, kujia lakaistaan, kauppakasseja kannetaan. Miehet nikkaroivat ja kantavat selässään painavia sementtisäkkejä.
On ihan tavallisen oloista. Ohitamme kiinni olevia pikkubaareja. Auki on vain pari matkamuistomyymälää, lähellä aukiota, jossa on Michael Jacksonin patsas – tämä on juuri se favela, joka näkyy They don’t care about us -musiikkivideossa. Yhden kaupan televisiossa pyörii tuo samainen video. Myyjä näyttää siitä ylpeänä itsensä – parin sekunnin ajan kuvassa vilahtavan tanssivan naisen.
Santa Marta on kuin kylä. On kauppoja, kuppiloita, kampaamoita ja lastentarhoja. Alueella on muutama kirkko, leipomo ja sambakoulu. Asukkaita on noin 5000, sanoo Elias. 8000, sanoo Wikipedia.
Samanlainen pääkadun pätkä voisi löytyä miltei mistä tahansa brasilialaisesta pikkupaikkakunnalta elintarvikepuoteineen ja hedelmäkojuineen. Kadun varrella istuskellaan muovituoleissa. Niiden vieressä, pienissä grilleissä, tuoksuvat makkarat, lihavartaat ja maissit. Muuan kioski mainostaa susheja.
Tuntuu leppoisalta, kunnes huomaan aseen. Se on tungettu puolihuolimattomasti erään kujalla seisoskelevan nuoren miehen taskuun. Mainitsen siitä oppaalle. Ensin hän toteaa minun nähneeni väärin. ”Periaatteessa ne ovat kiellettyjä”, hän muotoilee sitten. Lopulta hän myöntää, ettei kaikki ole aivan niin harmonista, miltä äkkiseltään näyttää. Onhan niitä kaikenlaisia ongelmia, edelleen. On pidettävä varansa, mitä puhuu ja kenen kuullen. Vaikka näennäisesti valta on poliiseilla, loppupelissä alueella määrää yhä vankilassa istuva huumejengin pääpomo apureineen. Poliisitkin ovat lahjottavissa. Sosiaalisten säännöstöjen verkostot ovat monimutkaisia ja ulkopuolisen on niitä vaikea ymmärtää.
Parin tunnin vierailu oli ehkä mielenkiintoisin ja avartavin, mitä kahteen ja puoleen Rio-vuoteeni on mahtunut. Käynti oli tärkeä ja aivan eri tavalla mieleenpainuva kuin vaikkapa se, että olisin piipahtanut Sokeritoppavuorella ihailemassa panoraamaa.
Tietysti opas halusi etupäässä kertoa vain alueen hyvistä asioista, suojella samalla omaa bisnestään. Mutta vaikka aseen näinkin, en kokenut oloani silti uhatuksi tai turvattomaksi. En kuitenkaan missään nimessä lähtisi alueelle palloilemaan ilman asiantuntevaa opasta.
Päällimmäisenä käynnistä jäi hyvä mieli, ennakkoluuloja oikova. En nähnyt kurjuutta, vaan kohtasin ihmisiä, jotka olivat ylpeitä asuinalueestaan.
Mutta onko Santa Marta turistinähtävyys? Ei välttämättä sellainen, jota suosittelisin kaupungissa ensi kertaa vierailevalle ystävälleni. Mutta sellaiselle suosittelisin, joka haluaisi tutustua Rioon vähän pintaa syvemmältä.
MISSÄ? Santa Martan favela sijaitsee Botafogon ja Laranjeirasin kaupunginosien naapurissa, Santa Martan kukkulalla, Rio de Janeiron eteläosassa Brasiliassa.
MITEN? Sinne kannattaa mennä paikallisen oppaan kanssa, joka tuntee paikat ja tavat sekä alueen historian ja nykypäivän. Myös asukkaat suhtautuvat mukavammin vierailijoihin, jotka kulkevat oppaiden kanssa – eivätkä esimerkiksi ryhdy kuvaamaan ihmisiä tai koteja, joiden ovet ovat auki. Kierroksia pidetään sekä ryhmille että minimissään parin henkilön seurueille. Oppaat voivat viedä myös koteihinsa poikkeamaan.
Riossa on kaikenlaisia faveloita, ja mm. niiden elinolosuhteet ja turvallisuus vaihtelevat suuresti. Vidigalissa on hostellejakin jossa voi yöpyä. Moniin muihin ei ole ulkopuolisella mitään asiaa.