Kaikkihan tietävät, että matkavalokuviakin käsitellään – rajataan ja parannetaan värejä, terävyyttä ja yhtä sun toista muuta seikkaa. Mutta (matka)kuva voi olla myös lähtökohtaisesti täyttä potaskaa tai ainakin kovasti harhaanjohtavaa ja idealisoivaa: Kuvaan on saatu vangittua täydellisen harmoninen zen-hetki, vaikka vieressä (omat) lapset mölyävät toistensa kurkuissa kiinni. Tai kuva on otettu niin, että lopputuloksessa eivät näy synkät myrskypilvet, vaan niiden väleistä pilkahtava auringonsäde, jota on odotettu tunti. Koska olen matkatoimittaja ja -bloggaaja, ja monet kuvat päätyvät kotialbumin sijasta lehden sivuille tai nettiin, tällaista kikkailua pitää harrastaa tavallista enemmän. Kuvan taustatarina voi silloin olla esimerkiksi tällainen:
1. Pulahdus Atacaman suolajärveen Chilessä kuulosta ajatuksena kivalta; järvi joka kelluttaa kuin Kuollutmeri, sellaisessa en ollut koskaan uinut. Ilma oli paahtavan kuumaa, mutta vesi sitä vastoin yllättävän kylmää, niin kylmää, että olisin ehkä sittenkin jättänyt uimisen väliin, ellei altaan reunalla kameran kanssa odottava siippani olisi ollut toista mieltä. Valokuvia piti saada, heti ja nopeasti, koska hetkellä millä hyvänsä paikka täyttyisi muista uimareista ja sitten olisi luontoidylli tiessään.
Osa allasmaisesta järvestä oli kahlaamiseen soveltuvaa, osa äkkisyvää – sinne menin uimaan. Se ei kuulemma näyttänyt uimiselta. Vesi kannatteli niin paljon, että takapuoleni nousi koko ajan pintaan. Olisi kuulemma pitänyt uida niin kuin ihmiset uivat. Sitten alkoi kipu. Aavikon kuivuus oli saanut ihoni rohtumaan käsivarsista, jaloista, kaikkialta – ja suolan tunkeutuessa haavaumiin tuntui siltä, kuin ihoon olisi pistelty satatuhatta pientä piikkiä. Ei herunut sympatioita. ”Hymyile, rentoudu, nauti vähän tai ainakin näytä siltä, älä kellu sinne vaan tänne, katso aurinkoon”, käskytti kuvaaja ja niin minä sitten koetin tehdä. Uudestaan, uudestaan ja sitten vielä sata kertaa uudestaan.
2. Amazonilla Brasiliassa majapaikan pihapiirissä hyppelehti päivät pitkät upean värinen kesyyntynyt tukaani. Mies keksi, että tulisi aivan loistava kuva, jos me kaksi olisimme vieretysten, sillä tavalla rennosti riippukeinussa – minä makoillen ja lintu vieressäni istuen. Mikäpä siinä, ellen olisi sattunut pelkäämään ihan tosissani tuota tungettelevaista siivekästä – se halusi nimittäin ihan välttämättä tulla aina nokkaisemaan pitkällä komealla nokallaan. Asettauduin riippukeinuun vatsalihakset ja kaikki muutkin lihakset äärimmilleen jännitettyinä, valmiina nousemaan ja pakenemaan sekunnin sadasosassa. Ja vikkelästi nousinkin, joka kerta kun lintu lähestyi millin liikaa. ”Ei ole totta. Miten kukaan voi pelätä tukaania?” sähisi mies linssin takaa.
3. Uudessa-Seelannissa osui kohdalle muuan poikkeuksellisen upea luonnonranta, jota rajasivat dyynit ja kallioiset ruohorinteet. Vaalea hiekka oli silkinpehmeää, meri syvän sinistä ja kirkasta. Rannalla oli vain muutama muu ihminen sekä muutama sata lokkia, jotka nokkivat aaltojen tuomia jättimäisiä leväkimpaleita. Siellä oli myös suuri, laiskanpulskea merileijona, rantavedessä köllimässä. Se ei paljon piitannut, vaikka sitä lähestyin, huolettomuutta tavoittelevin askelin. Kuvassa ei näy kuinka tiheästi sydämeni takoi – kyllähän nuo otukset hittovieköön ahdistettuina hyökkäävät. Kuvassa eivät myöskään näy ne sadat pirulliset, kovaa purevat hietakärpäset, jotka koettivat koko ajan päästä jostakin verta imaisemaan. Sandfly Bay, se oli rannan nimi.
4. En ole malli enkä mallivartaloinen, ja varsinkaan en ole bikinimallivartaloinen. Niinpä olen aina vahvasti mukavuusalueeni ulkopuolella sellaisissa tilanteissa, joissa pitää poseerata kameralle rannalla, altaassa, spassa, missä milloinkin... paremman mallin puutteessa eli kun ei ole ketään muuta paikalla tai kun kukaan muu ei suostu kuvaan. Ja usko vain, tällaisia tilanteita riittää. ”Hiukset on kummallisesti, älä siristele silmiä, vedä vatsa sisään, parempi ryhti, näytä paremmalta”, kuuluu käskyjä. No, koetan olla ottamatta liian henkilökohtaisesti, mutta entäpä kun piti tässä taannoin esittää timmiä biitsipimua suppauslaudan päällä – sillä tavalla että pysyn pystyssä, etten kauheasti horju ja heilu, ja että lautakin vielä osoittaa useamman sekunnin oikeaan suuntaan. No, sanotaan vaikka niin, että lapsi onnistui aika paljon itseäni paremmin. Koetin piiloutua hänen taakseen.
Vaikka Atacaman suola kirvelikin, paikka oli mykistävän upea – ja opettavainen. Astu autiomaan kuviin ja tunnelmiin tästä.