Saastunutta vettä ja ilmaa, zikavirusta ja liikennekaaosta, keskeneräistä sitä sun tätä ynnä kaikkea muuta negatiivista – media on tosi näppärästi nostanut olympialaisten alla esiin Rio de Janeiron viat ja ongelmat, mutta onko niihin pakko jäädä rypemään ja sulkea silmät kaikelta muulta? Miksi kukaan ei ole halunnunut kertoa kaupungista ja sen olympiasatsauksista mitään positiivista? Viime kuukausien ja viikkojen uutisoinnin valossa minua ei ainakaan kiinnostaisi matkustaa koko metropoliin, ei koskaan eikä pätkääkään. Mikä sääli! Ja nyt kisojen alettua tuntuu kuin kaikki odottaisivat vain kieli pitkällä sitä, milloin Rion korttitalo romahtaa lopullisesti kasaan, jotta he saisivat todisteen paremmuudestaan ja päästää vahingonilonsa täysin valloilleen. Epäreilua! Asuin Riossa 2,5 vuotta, muutin sieltä juuri pois. Tiedän, että se voi olla myös mahtava paikka, hyvinkin muutaman erityismaininnan ja hehkutuksen arvoinen matkakohde – jopa sellainen, josta voisi ottaa jotakin opikseen. Jos minä saisin jakaa olympiamitalit, ne menisivät kaikki Riolle – näin:
Pronssimitali pläjähtäisi rentoudesta – eli siitä huolettoman oloisesta, vähän laiskanpulskeasta elämäntyylistä ja -tavasta, jossa tehokkuutta, täsmällisyyttä, suorittamista ja korkeaa työmoraalia ei katsota ihmisen suurimmiksi hyveiksi eikä elämää sääteleviksi normeiksi. Kuinka virkistävää ja sallivaa! Paikallisten mentaliteettia kuvastaa hyvin se, miten kaupungissa pukeudutaan. Riossa voi hyvin olla ja elää niin, ettei omista muita kenkiä kuin varvastossut. Ja missä muussa maailman cityssä voi kulkea pelkissä minikokoisissa uimahousuissa trendikaupunginosan shoppailukadulla ilman, että yksikään vastaantulija kiinnittää asiaan mitään huomiota? Minusta tuollainen on jotenkin tosi siistiä.
Hopeamitalin ansaitsisivat maailman komeimmat suurkaupunkibiitsit mukaan luettuna maailman värikkäin ja monipuolisin rantakulttuuri. Pitää muistaa, että Rio ei ole pikkukylä Karibianmeren rannalla, vaan noin 14 miljoonan asukkaan metropoli Atlantin äärellä. Siitä näkökulmasta keskustaseudun hiekkabaanat ovat mahtavia. On tietysti Cobacabanaa, Ipanemaa ja Leblonia. Mutta on myös (oma suosikkini) Barra da Tijucan liki 20 km pitkä hiekkaranta keskustan sivussa, modernin kaupunginosan reunalla, jossa on puhtaampi meri ja aina hyvin tilaa.
Toinen puoli hopeamitalista tulee siitä, että Rion rannat ja rantakadut eivät ole pelkkiä rantoja ja rantakatuja. Ne ovat myös paikallisten olohuoneita, puistoja, baareja ja kuntosaleja, joissa vietetään suurin osa vapaa-ajasta – useimmiten jotain ihan muuta tehden kuin uiden ja aurinkoa ottaen. Tuskin missään suurkaupungissa osataan nauttia merenrantasijainnista yhtä estoitta ja laajalla skaalalla kuin Riossa.
Entä sitten se himoittu kultamitali? Ensin ajattelin antaa sen Rion uhkeista kurveista, eli maisemista; kymmenistä vehreistä kukkuloista, joiden vuoksi kaupungin panoraamat ovat korkeuksista katseltuina aivan mielettömät. Sen voisi myöntää myös paikallisten elämänilosta ja synnynnäisestä juhlimisen taidosta, jossa ei ole mitään teeskenneltyä. Mutta sitten oivalsin, että on jotain vieläkin parempaa. Ja se on se, ettei ole toista sellaista kuin Rio de Janeiro, eikä edes sinne päinkään. Rio ei muistuta mitään muuta maailman metropolia, eikä se edes koeta matkia mitään. Se on vain Rio – hyvässä ja pahassa. Koskaan se ei ole tylsä ja mitäänsanomaton, vaan päinvastoin juuri sellainen, joka herättää poikkeuksellisen vahvoja tunteita; rakkautta ja vihaa, pelkoa ja epätoivoa, hullaantumista. Se jää takuulla mieleen. Rio on mielettömän karismaattinen, ja todella huikea omalla tavallaan. Sitä pitää katsoa oikealla tavalla, silmät kokonaan auki.
Pari kuukautta sitten muutin pois Rio de Janeirosta ja koko Brasiliasta – lukaise tästä linkistä, millaisissa fiiliksissä. Suunnitteletko reissua Rioon tai oletko siellä parhaillaan? Tästä linkistä löydät pikatärpit kaupunkiin. Ja tästä kurkistat saarelle, jonne on ihan pakko päästä.