Onko se vain sitä, että majoittuu ylellisissä hotelleissa, lentää bisnessluokassa tai viettää kuukauden trooppisella saari-risteilyllä tasokkaalla purjeveneellä? Vai voiko se olla jotain sellaistakin, mitä ei välttämättä rahalla saa?
Silloin kun reissasin vielä rinkka selässä jokaista kolikkoa laskien, luksukselta tuntui kaikki, mikä ylitti tavallisen tiukan päiväbudjetin. Kuten uudet varvastossut. Tai suklaapatukka. Tai askeettinenkin hostellihuone, jos siinä vain oli oma vessa. Tai suihku, josta tuli lämmintä vettä. Tai mikä tahansa lentäen tehty matka verrattuna lava-autokyytiin Kambodzhan teillä, jotka olivat täynnä järjettömän suuria monttuja ja järviä.
Myöhemmin, kun aloin kirjoittaa matkajuttuja aikakauslehtiin ja saada matkailusta rahaa, luksuksen määritelmä mielessäni muuttui. Se alkoi tarkoittaa kaikkea sellaista, mitä ei tarvinnut itse maksaa: ilmaista pääsylippua museoon tai suklaapuodista haastattelun jälkeen saatua konvehtirasiaa. Ja ne ensimmäiset ilmaiset hotelliyöt – siinäpä vasta luksuksen kliimaksi, jota ei yhtään vähentänyt tieto, että kyseessä oli ihan tavallinen 3 tähden ketju.
Sittemmin olen päässyt kokeilemaan matkailutoimittajan työni puitteissa kaikenlaista, sellaista ”ihan oikeaakin” luksusta – jopa megaluksusta. Kuten oleilua pienellä fidžiläisellä yksityissaarella, jossa seitsemän ihmistä huolehti vain perheeni hyvinvoinnista (ja jonka huvilassa Paris Hiltonkin oli aiemmin lomaillut seurueineen).
Bisnesluokan kaukolennot ovat edelleen todella harvinaista herkkua, ja luksusta. Luksuksen makua on yhä myös oikein hienoissa ja omaperäisissä hotelleissa, vaikka ne olisivatkin osa työmatkaa. Kriteerini ovat kyllä vuosien mittaan aika tavalla nousseet. Mutta samalla niiden rinnalle ovat yltäneet ihan uudet asiat.
Sellaiset kuten aika. Se, ettei ole aina kiire, vaan voi pysähtyä kunnolla johonkin paikkaan ja saada kohteesta käsiinsä muutakin kuin hätäisen pintaraapaisun. Se, että matkapäiviin jää rauhallisia hetkiä, joita ei ole ohjelmoitu, ja jolloin voi vain olla, tai tarkkailla kaikkea ympärillä. Lasten kanssa matkustaessa aika on ehkä suurinta ylellisyyttä, mitä kuvitella voin.
Minulle luksusta on myös hieno paikka, jossa on vähän ihmisiä: Provence aikaisin keväällä, ennen matkailusesongin alkua. Sisilia myöhään syksyllä. Gotlantilainen Fårön saari ja sen tyhjät, tuulen tuivertamat dyynit. Tai syrjäinen Pääsiäissaari, jonka kuuluisia patsaita ihmetteli kanssani toisinaan vain pari puolivilliä hevosta.
Galapagossaaret edustavat minulle haaveiden luksusta, jotain kovasti tavoittelemisen arvoista, mutta mikä ei vieläkään tunnu olevan aivan käden ulottuvilla.
Yksin matkustaminen on luksusta, koska se on minulle niin harvinaista.
Japanin reissun jälkeen luksusta oli hampurilaisateria – koska se oli ylivoimaisesti tutuimman ja kotoisimman makuista mitä olin kolmeen viikkoon suuhuni pistänyt.
Kun luksusta ei mittaa puhtaasti rahalla, sitä on yllättäen kaikkialla, ainakin ripaus joka matkalla. Ja eikö vain pelkkä matkustelu sinälläänkin ole aikamoista luksusta?
PS. Hienot maisematkin ovat luksusta! Kurkkaa tästä linkistä Chilen Atacamaan.