Mitä syntyy, kun yhdistetään tulivuori, loputtoman syvä muta-allas ja kopeloivat nuoret miehet? Syntyy kolumbialainen Volcán Totumo.
Näyttääpä yököttävältä. Vastenmieliseltä. Tuonne en kyllä mene. Niin päätän, kun seison jyrkän mäennyppylän reunalla ja katselen sen onttoon sisukseen. Se on määrittelemättömän syvä kuoppa, jonka pohjaa ei näy. Pohjan sijasta näkyy – viitisen metriä reunan alapuolella – pelkkää tummanharmaata mönjää. Sekä mönjään laskeutuvat puiset tikapuut.
”No niin, tulehan jo sieltä”, huutelee joku tuiki tuntematon kolumbialainen nuorimies, joka on juuri laskeutunut kaulaansa myöten liejuun. ”Ei tämä tunnu niin pahalta, mitä ajattelet.”
En tiedä, pitääkö se paikkaansa, koska koetan olla ajattelematta yhtään mitään. Pakotan itseni alas töhnään. Se on yhtä lämmintä kuin 34-asteinen ilma, vähän limaista, pehmeää ja paksua kuin puuro. Uppoaminen on mahdotonta.
Vajoan siihen silti kainaloitani myöten ja muutun heti avuttomaksi, liki liikuntakyvyttömäksi möhkäleeksi. Nuorukainen kiskoo minut puoliväkisin selälleni. Jämähdän siihen kuin löysään sementtiin. Sitten hän ottaa tukevan otteen jalastani. Mitään kyselemättä hän alkaa hieroa sitä päättäväisin ottein. Mitä hittoa?
Tilanne on niin kummallinen, että en voi olla nauramatta. Mutta näin täällä Volcán Totumossa, mutatulivuoressa, ilmeisesti toimitaan. ”Laske pää alas”, mies kehottaa. No en takuulla. Mudansietorajani menee hiuksissani. Hän kiepauttaa minut vatsalleni.
”Rentoudu nyt.” Alistun kohtalooni, kokeilen. Muutun kevyeksi – muta kannattelee hienosti. Enää siitä ei tule mieleen puuro vaan sileä vanukas, joka ei tuoksu juuri miltään. Kuuluu plöts plöts, kun valutan sitä sormieni väleistä. Oikeastaan se on aika ihanaa – ehdottomasti ihaninta sotkua, missä olen koskaan lojunut.
”Ihostasi tulee pian tosi pehmeä”, mies lupaa ja siirtyy selän kimppuun. Mudassa on kymmeniä terveysvaikutteisia mineraaleja, hän sanoo. Se tulee 2300 metrin syvyydestä. ”Kymmenisen vuotta sitten vuori purkautui viimeksi ja mutaa lensi joka paikkaan.” Vai niin, sepä juuri olikin kiva tietää.
Varttia myöhemmin mies vihjaa, että voisin siirtyä sivummalle. Portaita on laskeutumassa pari uutta tulijaa. Ei kai, nytkö jo? Oloni on muuttunut aika mukavaksi. Rennoksikin. Hädintuskin jaksan liikahtaa. Vääntäydyn vaivalloisesti istuma-asentoon.
Sitten pelästyn: miten täältä pääsee pois? Kroppa on yhtä niljakas kuin mutapaakkujen peittämät tikkaat. Jalat, kädet, portaat ja kaiteet liukuvat kaikki eri suuntiin. Teen tikkaiden nousun maailmanennätyksen hitaudessa. Siitä on se hyöty, että muta kuivuu iholle tiiviiksi kuoreksi, enkä viimeisillä portailla ole enää niin liukas.
Aurinko paistaa kohtisuoraan, alkaa olla sietämättömän kuuma. Tuskin maltan odottaa, että pääsen pesulle parinsadan metrin päässä olevan laguunin rantaan. Meen sinne puolijuoksua.
Mutta mitään laguunia ei löydy, vain pieni kuoppa, josta vettä nostetaan ämpärillä saaveihin. ”Ei ole satanut puoleen vuoteen, laguuni on kuivunut”, selvittää saavin ääressä odotteleva nainen ja huljauttaa ensimmäisen kannullisen vettä niskaani. ”Se on sitten 10 000 pesoa”, hän sanoo. Olisin voinut maksaa vaikka miljoonan.
PS. 10 000 pesoa on noin 3 euroa. Pääsymaksu on saman verran. Hierojalle kuuluu antaa tippiä. Kunnon sateiden jälkeen mutaan sekoittuu vettä ja altaan pinta nousee, parhaimmillaan reunoille saakka. Silloin mutakylpyyn on helpompi päästä.
MISSÄ? Kolumbiassa, noin 50 km päässä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta Cartagenasta. Sinne pääsee retkibusseilla tai taksilla. Itse menin taksilla, heti aamuyhdeksän aikoihin, ennen retkibusseja – silloin ei tarvinnut odottaa ja jonottaa yhtään, eikä muta-altaassa ollut ahdasta.