Tämä on tositarina pariskunnasta, joka matkusti Lahteen eräänä loppusyksyn päivänä. Lämpötila oli nollan kieppeissä, sataa tihutti ja pimeys oli – no, hyvin intensiivistä. Säätilanne hieman huolestutti, sillä vieraat olivat tulossa Brasiliasta.
Vieraat olivat kokeneita matkailijoita ja reissanneet Euroopassa ennenkin. Matkaa edeltävien puhelinsoittojen ja sähköpostiviestien sävystä ymmärsin, että nyt oli kuitenkin erityistilanne. He kihisivät innosta ja jännityksestä. He eivät olleet koskaan käyneet Suomessa.
Suomi symboloi heille lumen ja hyytävän kylmyyden taianomaista ihmemaata, johon kukaan tuttu ei ollut milloinkaan päässyt, ei edes lähelle. Suomeen/Lahteen tulo oli huikeinta ja eksoottisinta mitä ajatella saattoi.
Pariskunta kuvitteli – ja toivoi – saapuvansa pohjoisnavalle ominaisiin lumi- ja pakkasolosuhteisiin. Heidän matkalaukuistaan ei silti löytynyt järeämpiä varusteita kuin pikkutakit ja ohutpohjaiset kävelykengät.
Se ei sinänsä haitannut, sillä vaatekaupassa käynnistä kehkeytyi yksi matkan kohokohdista. En osannut kuvitellakaan, miten tulista lämpöä ja riemun sekaista ihastelua voi kohdistua pitkiin kalsareihin.
Etenimme jääkiekko-otteluun. Ensimmäisen erän vieraat istuivat kauhun lamaannuttamina. Selviääkö joku nujakoinnista hengissä? Sitten alkoi henkinen ilotulitus.
Grillimakkara vei sydämen. ”Aitoa suomalaista ruokaa” mutustettiin sellaisella hartaudella, ettei vastaavaan pysty edes aito suomalainen.
Makkara rentoutti ja pariskunta alkoi nauttia taklauksista. Kolmannessa erässä he kannustivat ja huusivat tarmokkaammin kuin kukaan toinen. Mitä kovemmin laita kolisi, sitä hauskempaa oli.
Pelin kliimaksihetket koettiin kuitenkin erätauoilla. Esiin astui universumin suurin ihme, ihka elävä jääntekokone.
Kisamakkara oli makunystyröiden virittelyä. Vieraat vaativat lisää suomalaista ruokaa. He olivat siinä mielentilassa, jossa marketin valmismaksalaatikkokin olisi käynyt gourmet-ruuasta. Menimme silti ravintolaan.
Lakkahillosta tuli legenda ensimaistolla. Unohtumattominta ja hulvattominta heistä oli silti syödä poroa – joulupukin lemmikkieläintä. ”Tätä eivät kyllä lapset usko kotona”, he äimistelivät napsiessaan valokuvia todistusaineistoksi.
Suomi tarkoitti samaa kuin joulupukin maa. Se, että kuljimme lumettomassa Lahdessa, ei pilannut joulumaan tunnelmaa. Heräsi pakottava tarve hankkia joulukoristeita kotiin viemisiksi.
Tämä vaati järjestelyjä, sillä kauppojen joulumyynti ei ollut vielä alkanut. Tuttavan tutun avustuksella muuan pienliike kaivoi lopulta varastosta edellisvuotiset ylijäämäkoristeensa.
Jouluista ostossaalista täydennettiin mukeilla, avaimenperillä, kynillä ja muulla roinalla, jossa luki näkyvästi Suomi-Finland. Design-esineet eivät kiinnostaneet, koska kukaan ei kotosalla tietäisi niiden alkuperää.
Tuliaisista piti näkyä selvästi, että oli käyty planeetan erikoisimmassa ja kaukaisimmassa maassa, paikassa, josta voisi vielä eläkepäivinä kertoilla tuleville lastenlapsille.
Kaikki mitä pariskunta näki ja koki, oli hienoa, ihmeellistä ja vaikuttavaa. Pelkkä suomen kieli lumosi; miten pitkiä ja vaikeita sanoja. Toinen heistä tavasi näkemiään kylttejä (kes-kus-pa-lo-hä-lyt-tin, va-ra-u-los-käy-tä-vä) ja toinen hihitti vieressä.
Upeinta oli silti muuan puistossa tavattu lintuyksilö - varis. Millaista haltioitumista sen näkeminen herättikään! Siinä jäivät kauas taakse kaikki Brasilian kolibrit, tukaanit ja papukaijat. Mitään niin fantastista luontokappaletta he eivät olleet kaiketi koskaan nähneet.
Heidän käytöksensä saattoi olla totaalisen yliampuvaa, mutta minä olin myyty. Huippukohteliaan teatraalisuuden takaa huokui rehellinen innostus ja kiinnostus Suomea ja suomalaisuutta kohtaan.
Seurasin heitä huuli pyöreänä, mutta kadehtien. Osaisinpa ottaa opikseni – olla edes aavistuksen yhtä haltioitunut ja tohkeissani, kun matkustan minulle uusiin maihin.
PS. Postauksen kuvat ovat Paratysta, Brasiliasta – Lahdesta kun minulla ei ole kuvia.
Ps. Vaikka jos totta puhutaan, ei Suomeen kannattaisi yhdenkään ulkomaalaisen matkustaa – lue tästä, miksi.