Jokaisen pitää matkustaa yksin, ainakin kerran elämässään! Se kohottaa itsetuntoa!! Soolomatkalla tutustut helpommin uusiin ihmisiin! Opit tuntemaan itsesi paremmin!! Etenkin naisten yksinmatkailusta on tullut ilmiö ja sen erinomaisuudesta puhutaan paljon, mutta onko se välttämättä niin mullistava, kasvattava ja huikea kokemus, kuin mitä väitetään?
Muistutettakoon aluksi, että ei ole olemassa mitään yksinreissauksen tyyppimatkaa eikä sooloreissaajan prototyyppiä – ei siltikään, vaikka puhuttaisiin vain naisista. On merkittävästi eri asia, kestääkö matka puoli vuotta, pari viikkoa vai viikonlopun, minne mennään ja onko paikka ennalta tuttu vai vieras.
Mutta vielä olennaisempaa on se, kuka matkustaa: vasta itsenäistynyt parikymppinen vai yksinoloon tottunut sinkku, aina pariskuntana matkustanut puolisko vai tällainen perheenäiti kuten minä, joka ei ole nykyään juuri koskaan missään yksin, muutamia tunteja pidempään – sillä yksinolo, siitä nauttiminen ja sen sietäminen on juuri se juju, joka erottaa soolomatkailun muunlaisesta matkailusta.
Itse ole todellakaan mikään soolomatkailun superkonkari enkä -sankari. Yksin tekemäni matkat ovat rajoittuneet toistaiseksi Eurooppaan, lähinnä kaupunkeihin, ja maksimissaan viikkoon. Niitä on kuitenkin takana aika monta. Mitä olen niistä oppinut? Sen, että yksinmatkailuun liitetyissä väitteissä on usein totta korkeintaan toinen puoli, ja että ne ovat vähintäänkin luonne- ja tyyppisidonnaisia.
Väite 1: Opit tuntemaan itseäsi paremmin
Totta ja tarua. Olen oppinut muun muassa sen, että hotellihuone muuttuu kaaosmaiseksi, vaikka olen siellä yksinäni – ja vaikka olen aina kuvitellut olevani perheemme järjestyksen pitäjä. Olen oppinut itsestäni myös sen, että en koskaan löydä omin päin suorinta, enkä edes toiseksi suorinta tietä paikasta A paikkaan B, koska ei ole mukana miestä, joka vastaisi suunnistamisesta.
Mutta jos tällä väitteellä tarkoitetaan jotain syvällisempää, niin en koe, että ainakaan viikon matkalla mitään ahaa-elämystä syntyy.
Väite 2: Itsetuntosi kohoaa
Soolomatkoista puhuttaessa itsetunnon kasvulla viitataan usein nimenomaan itsevarmuuden ja -luottamuksen nousuun. No onhan se siinä mielessä totta, että eivätkö kaikki uudet kokemukset ja niistä kunnialla selviytyminen kohota hitusen itseluottamusta? Mutta siinäpä se sitten on. En minä ainakaan uskalla vetää sen suurempia johtopäätöksiä vaikka viikon kaupunkimatkasta – että jos olen siitä selvinnyt yksinäni, selviän sen jälkeen tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta antaahan se rohkeutta lähteä toisellekin soolomatkalle, ja sitten kolmannelle.
Väite 3: Tutustut uusiin ihmisiin väkisinkin, koska tarvitset juttuseuraa
Mitä juttuseuraa? En minä halua mitään juttuseuraa! Kun saan olla yksin ajan kanssa, minulle riittää seuraksi oikein hyvin kirja ja kahvikuppi. Tai jos ihan totta puhutaan, niin matkan alkupäivinä olen hiukan sosiaalisempi, vasta sitten vetäydyn itsetyytyväiseen erakkotilaan. Otan esille kynän ja paperin. Höpöttelen itsekseni. Tekee välillä tosi hyvää.
Sanotaan, että yksin reissaajalle tullaan juttelemaan herkemmin kuin seurassa kulkevalle. Saattaahan se noinkin olla, mutta riippuu varmaan enemmän siitä, millaisia viestejä lähettää ulkomaailmaan; jos näytät siltä, että kaipaat seuraa, todennäköisesti myös saat seuraa – ja toisinpäin.
Väite 4: Voit tehdä mitä haluat
Totta tietenkin, ja oman pään mukaan meneminen on välillä tosi terveellistä ihan jokaiselle. Mieti nyt – ei neuvotteluja eikä kompromisseja! Toisaalta se kuulostaa monesti hienommalta ajatuksena kuin toteutuksena. Joskus suunnittelen, että yksin reissatessa haahuilen vaikkapa museoissa niin pitkään kuin huvittaa enkä juokse niitä läpi – mutta todellisuudessa en luultavasti edes viitsi mennä niihin museoihin. Kun matkustan yksin, matkustan kapeammin. Seurassa olen paljon rohkeampi liikkumaan, muulloinkin kuin pimeällä. Menen sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei välttämättä ajatuksen tasolla kauheasti huvita, ja teen asioita muiden yllyttämänä – ja samalla näen ja koen enemmän ja monipuolisemmin.
Kun matkustan yksin, vietän enemmän aikaa hotellihuoneessa, enkä ole koskaan muulloin yhtä epäspontaani.
Väite 5: Yksinmatkailu on vaikeaa
Enemmän tarua. Siinä mielessä se on vaikeaa, että pitää olla oma-aloitteisempi ja päättää kaikesta itse, ihan koko ajan. Siinä mielessä se puolestaan ei ole, että kotona arjessa eteen tulevat haasteet ja päätökset ovat usein huomattavasti hankalampia ja merkityksellisempiä. Monilla matkoilla ongelmatilanteet ovat aika mitättömiä, sen tyyppisiä, että osaanko nyt varmasti nousta oikeaan bussiin ja siitä oikealla hetkellä pois. Tai mihin menisin syömään.
Paljon isompi kysymys on epämukavuuden sieto: Kestänkö sen, että syön ravintolassa yksin? Onko ihan okei, että en voikaan jakaa kokemuksiani kenenkään kanssa? Saanko itseni houkuteltua hotellihuoneesta ulos vielä neljäntenäkin päivänä?
Minä esimerkiksi syön kyllä ihan mielelläni ravintolassa päiväsaikaan, mutta en todellakaan illalla – siksi otan useimmiten jostakin eväät mukaan hotelliin.
Ihailen ihmisiä, jotka reissaavat yksinään pitkiä aikoja, missä ja miten tahansa. Se vaatii ja opettaa tietysti aika paljon enemmän kuin pieni rantaloma tai kaupunkipyrähdys. En silti haikaile sellaista matkaa, minulle riittävät oikein hyvin nykyisen kaltaiset, pienet satunnaiset pyrähdykset. Ja juuri sellaisista soolomatkailun harjoittelu kannattaakin aloittaa.
Ps. Olen matkaillut yksin mm. Firenzessä, joka on loistokohde soolomatkalle jo siksi, että siellä on helppo liikkua jalan ja nähtävää on niin paljon, ettei yksinäisyys pääse iskemään. Eräänä iltana kaipasin hetkeksi seuraa, joten söin Gustapizzassa, jossa pöydät jaetaan ventovieraiden kanssa – lue Firenzestä lisää täältä.