Jotkut lähtevät Suomesta Espanjaan kahvipaketti kainalossaan. Toiset nauravat moiselle, mutta nappaavat silti mukaansa Fazerin suklaalevyn tai pari pussia salmiakkia. Minä en tee kumpaakaan, mutta se ei tarkoita sitä, että söisin aina ”maassa maan tavalla”.
Olen kyllä koettanut. Varsinkin parikymppisenä. Silloin olin vielä rohkeampi ja kokeilunhaluisempi, tai haluistani epävarmempi. Budjettini oli paljon tiukempi. Halusin kovasti uskoa, että Bangkokin puoli-ilmainen, hypertulinen katuruoka oli ihan hyvää, vaikka oikeasti se veti ensipuraisulla suun tunnottomaksi ja poltti koko matkan kulkiessaan elimistön läpi.
Intiassa vietetyn kuukauden aikana poikakaveri haastoi kisaan: kumpi sortuu ensimmäisenä länsimaiseen murkinaan. Viikon jälkeen molempien oli pakko saada Mars-patukat. Kolmen viikon jälkeen iski niin älytön pizzan himo, että piti romuttaa viikon budjetti ja ajaa taksilla toiselle puolen Bangaloren kaupunkia.
Enää ei tulisi mieleenikään edes yrittää tuollaista. Miksi matkalla pitäisi pistää uusiksi kaikki ruokailutottumuksensa? Nykyään noudatan kuutta periaatetta.
1. Aamiaisella pitää saada leipää. Se voi olla intialaista tai arabialaista, valkoista, pilkullista tai pikimustaa. Sen kanssa voi olla marmeladia, hummus-tahnaa tai hätätapauksessa vaikka perunacurrya, mutta ei aamua ilman leipää. Tulen vihaiseksi pelkästä ajatuksesta, että päivä pitäisi aloittaa riisillä tai nuudelikeitolla. Kunnon croissant toki kelpaa.
2. Ei päivää ilman kahvia. On paikkoja, joissa hyvää kahvia pitää metsästää. Ja paikkoja, joissa se maksaa tuplasti enemmän kuin kunnon lounas. Ei se mitään. Minä metsästän ja maksan.
3. Hampurilainen tai pizza silloin tällöin. Ei niin hyvää keittiötä (paitsi Italiassa), että samaa jaksaisi syödä päivästä toiseen. Vähän lohturuokaa väliin, ja taas jaksaa.
4. Ei tulista ruokaa. Se saattaa olla trendikästä ja ilmeisesti terveellistäkin, mutta minulle tulee siitä vain kauhea hiki ja punainen nenä.
5. Jätän lautaselle, ellen tiedä ja tunnista, mitä siinä on. Japanilaisten rakastamista kasvissäilykkeistä en saa selkoa sen paremmin ulkonäön kuin maunkaan perusteella. Mitä on harmaanvioletti, mustilla pisteillä koristeltu pehmeä lituska, joka näyttää hylkeen niskapalalta? Ja mistä voi tietää varmasti, onko tämä eriskummallinen pätkä nyt esimerkiksi jotain vuoristoporkkanaa vai mustekalan lonkeroa?
6. Ei toukkia, ötököitä eikä kansallisia perinneherkkuja. Suomessa en syö mämmiä, Perussa en kajoa grillattuun marsuun enkä Islannissa mene lähellekään hapatettuja pässinkiveksiä tai ammoniakin tuoksuista hainlihaa.
Näiden periaatteiden ulkopuolella syön toki pääpiirteissään sitä, mitä kussakin maassa suurin piirtein kuuluu – mitä nyt vähän vaihtelevalla innolla ja menestyksellä.
Entäpä sinä, oletko matkoilla ruokien suhteen aina kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton? Millaisia ruokaperiaatteita sinulla on?
Ps. Joskus mikään ei voita tunnelmallaan käyntiä paikallisessa perinneravintolassa. Lue tästä, millaista minulla oli lyonilaisessa bouchonissa.
LUE EDELLINEN BLOGIPOSTAUS TÄSTÄ (Miksi suomalainen matkailija pakenee toista suomalaista?)