Rakastan espanjalaisen Menorcan saaren suojaisia, rakentamattomia luonnonrantoja kaikissa olosuhteissa. Mutta spesiaaleinta on viettää piknikiä yönpimeällä hietikolla, jonne villivuohet tulevat kurkistelemaan.
Menorcalaiset ovat yhdessä asiassa vähän kuin suomalaiset: kaipaavat hiljaisuutta ja luonnon rauhaa. Siksipä he eivät mielellään änkeä keskikesän eli heinä-elokuun täysille (no, ainakin menorcalaisittain täysille) hiekkarannoille, vaan joko pulahtavat uimaan jostakin rantakalliolta tai menevät uimaan silloin, kun muut eivät mene: aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin on tyyntä, tyhjää ja hiljaista.
Vaikka minulle rannat maistuvat koska tahansa, aamu- ja iltarantailu on kieltämättä levollisempaa. Mutta kaikista hienointa on mennä yörannalle.
Yörannaksi valitaan helppopääsyinen, luonnonkaunis ranta, jossa ei ole maisemaa pilaavia isoja hotelleja tai muita rakennuksia, ei melua eikä ohikulkijoita – Menorcalla tuollaisen löytäminen ei ole mitenkään vaikeaa.
Paikalle saavutaan silloin, kun se tyhjenee muista, seitsemän nurkilla. Mahdolliset aurinkotuolit ja varjot on jo kerätty sivuun, ja viimeiset iltauimarit pakkailevat tavaroitaan.
Tienoo ei kuitenkaan tyystin hiljene, sillä yörannalle ei mennä koskaan yksistään, vaan ystäväperheiden kanssa, ja vähintään puolet seurueesta on lapsia.
Yhä lämmin aurinko patistaa uimaan joka iikan – paitsi sen, jonka mielestä 25-asteinen merivesi on sittenkin hitusen liian kylmää.
Kun ilta alkaa hiipiä, pareot ja pyyhkeet levitetään hiekalle ison ympyrän muotoon – vain leirituli puuttuu keskeltä. Tuntuu, että juuri me omistamme koko rannan – miten hieno ajatus.
Yhdeksältä kaivetaan eväät esiin. Tapaan ei kuulu hienostella, eikä soveltaa. Kaikilla on tismalleen identtiset (ja joka vuosi täysin samanlaiset) tuomiset, vaikka asiasta ei ole yhdessä sovittu mitään.
Ensin pistetään sipsipussit ja oliivipurkit kiertoon. Sitten alkaa tuttavallinen rapina, kun kaikki availevat folioon kääräistyjä patonkeja, joiden välissä on joko paikallista juustoa tai pikanttia sobrasada-makkaraa, mutta ei koskaan molempia yhtä aikaa. Joku siemailee muovimukista punaviiniä tai tölkistä olutta. Mutustellaan ja katsellaan merelle. Jälkiruoaksi on keksejä, kirsikoita ja vesimelonia.
Lapset katoavat uimaan, potkimaan palloa, leikkimään hippaa ja piilosta. Aikuiset jutustelevat. Kaikkialle valuu salaperäinen sininen hämärä.
Villivuohet laskeutuvat rantakallioilta. Kilit erkanevat ryhmästä ja kipittävät kohti – ja säntäävät sitten ketterästi pakoon. Hiiri nelistää hiekalla ja esiteinitytöt kirkuvat hetken niin kovaa, että se kuuluu ehkä naapurisaarelle Mallorcalle saakka.
Kun tulee ihan pimeä, sytytetään pari kynttilää hiekkakuoppiin. Tuuli puhaltaa ne heti sammuksiin. Kuu luo kajoa vedenpinnalle ja valkealle hietikolle, ja lapset innostuvat leikkimään tuikkista taskulampuilla.
Merta ei enää erota, mutta maininkien laiska loiske kuuluu. Sieltä nousee kosteus, ihan yhtäkkiä ja aina yhtä yllättäen. Hiekka ja pareot kastuvat, vaatteetkin tuntuvat nihkeiltä ja suolaisen tahmeilta. Vedetään hupparit ylle, mutta silti vähän hytisyttää. Tuoksuu lämpimälle merelle, jossa on hitunen mäntyjen parfyymia.
Puolenyön tietämissä hikiset, hiekassa ympäriinsä kieritelleet lapset komennetaan pesulle mereen – mikä rangaistus. Sitten pakataan reput ja hipsitään pois, vähän haikein mielin. Sillä vaikka yörannalle tekisikin mieli mennä monta kertaa kesässä, ei sillä tavalla koskaan tehdä. Yöranta kuuluu kokea vain kerran vuodessa, jotta sen erikoisuus ja lumo eivät katoa.
PS: Tämä on ” Ihana kesä Välimerellä” -postaussarjani osa 1. Kesäblogini on oodi Baleaareihin kuuluvalle Menorcalle, jossa vietän kesää. Saari oli kotini kahdeksan vuoden ajan, mutta viime vuosina ole päässyt tänne vain loma-aikaan. Minulle tämä on maailman paras paikka.
Menorca on kymmenien hiekkarantojen sekä pienten ja pikkuruisten, kirkasvetisten poukamien saari. Suosikkirantani löydät tästä linkistä.
Lomailetko kesällä naapurisaarella, Mallorcalla? Tee retki sen kauneimpaan kylään – tämä linkki paljastaa, mikä se on ja mistä sen löydät.