Viikonlopun reissukohde oli niin suuri pettymys, että teki mieli häipyä saman tien.
Vika ei ollut paikassa, vaan pään sisällä.
Harva matkakohde on niin suuri pettymys, että tekee mieli lähteä saman tien huitelemaan. Edellisviikonlopun reissukohteemme kuitenkin oli. ”Heti aamulla pakataan kamat ja häivytään”, puhisin hyvän yön toivotukset perheelleni, kuuden tunnin perillä olon jälkeen.
Olimme 120 km päässä kotoa, Rion osavaltiossa Brasiliassa, yksityisellä luonnonsuojelualueella nimeltä REGUA. Paikan kotisivuilta olin nähnyt houkuttelevia kuvia vehreistä vuorista ja niiden lomassa sijaitsevasta kodikkaasta pousadasta (eli hotellin tapaisesta pienestä majatalosta) vehreine pihamaineen ja uima-altaineen. Olin lukenut, että alueella istutetaan ja suojellaan seudun alkuperäistä, trooppista sademetsää. Että se on lintubongareiden pieni paratiisi, jossa voi nähdä monia muitakin eläimiä.
Se kuulosti täydelliseltä pakopaikalta ja vastakohdalta Rion metropolille, joka kiehui 37 asteessa. Odotin raikasta vuoristoilmaa, hienoja metsäretkiä oppaan kanssa ja eläinbongauksia. Odotin rentoutumista luonnon helmassa ja syviä unia. Odotinpa myös hyvää ruokaa ja kiireettömiä aterioita ulkosalla samalla kun katselisin lintulaudalla poikkeavia värikkäitä siivekkäitä.
Perillä lämpötila oli pari astetta enemmän kuin lähtöpisteessä. Vuoria oli vain maisemassa. Viihtyisä pousada oli omistettu hiljaiselosta nauttiville oikeille lintubongareille. Meidät ohjattiin lapsinemme siitä satojen metrien päähän, pihan perälle vaatimattomaan mökkiin, jossa tavallisesti asusteleva vapaaehtoistyöntekijä oli karannut viikonlopuksi Rioon. Huone oli pieni, karu ja tulikuuma.
Oppaita ei näkynyt, joten lähdimme metsäpolulle ominpäin. Lapset (ja aikuiset) olivat viikosta väsyneitä ja sen huomasi. Oli liian hikistä, liikaa hyttysiä eikä yhtään lintuakaan missään. Palattiin huoneeseen. Uima-altaaseen ei lasten kanssa ollut asiaa. Vessasta ja suihkusta oli vesi poikki.
Ilta-ateria syötiin parkkipaikan viereisessä, loisteputkien valaisemassa bunkkerimaisessa huoneessa pitkien pöytien ääressä, työntekijöiden kanssa. En keksinyt, miten tilasta olisi saanut vielä ankeamman. Söimme riisin, lihan ja salaatin niin nopeasti kuin se vain oli mahdollista helposti taittuvilla ruokailuvälineillä. Ei juuri puheltu.
Patja oli sementtiä ja huone kuin sauna. Ilmastointia ei ollut eikä tuuletinkaan viilentänyt. Ääntä siitä kyllä lähti niin paljon, ettei luonnon olemassaolosta tiennyt mitään. Tai tiesi sittenkin – metsäretken myötä sänkyyn oli ilmestynyt ihoon kaivautuvia, verenhimoisia punkkeja. En paljon nukkunut.
Mutta kun aurinko herätti puoli kuusi, oli jokin toisin. Kiskaisin tuulettimen johdon irti, linnut virittelivät aarioitaan ja ilma oli vähän raikastunut. Aamupalalla odotti innostava opas ja tuoreet mangot. Kävelimme vehmaan sademetsän halki pikku hiljaa polkua nousten, tämän tästä pysähdellen. Lahoista kannoista löytyi hauskoja ötököitä, heinikosta metrisiä liskoja ja puiden oksilta pieniä sirkuttajia. Pari tuntia myöhemmin pääsimme metsäisten rinteiden saartamalle aukealle, jossa valui vesiputous korkealta kalliolta. Sen alapuolella olevaan kirkasvetiseen kuoppaan pääsi uimaan. Kirjavasiipiset perhoset räpyttelivät ympärillä. Paikalla ei ollut muita ihmisiä ja tiesin, ettei kukaan tulisikaan.
Yhtäkkiä kaikki oli aivan täydellistä. Paikkahan oli mahtava.
Tajusin vihdoin, mistä REGUASSA on kyse. Että se on todellakin nimenomaan luonnonsuojelualue eikä mikään viiden tähden ekoresortti. Edellisillan asenne alkoi nolottaa, ja hävettää. Toisaalta se oli taas erinomainen muistutus siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, mihin on menossa. Ja vielä enemmän se muistutti siitä, ettei vika välttämättä ole kohteessa vaan itsessä, omissa ennakko-odotuksissa, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Ja miten typerä on, jos ei osaa päästää kuvitelmistaan ajoissa irti.
Tämän oivalluksen jälkeen ei sitten ollutkaan enää kiire poislähdön kanssa.