Monet matkakohteet herättävät heti jonkin mielleyhtymän. Kiotosta tulee mieleen temppelit, Bangkokista katukeittiöt ja Kanariasta hiekkarannat. Kun kuulen tai näen sanan Sisilia, iskee hillitön himo makeaan. Yhtä voimakasta assosiaatiota sokeriin ei aiheuta mikään toinen kolkka Italiassa, eikä kyllä muuallakaan maailmassa.
Kaikki alkoi taannoisella matkallani kyseiselle saarelle, viattomasti ja vähän huomaamatta, kuten rakkaustarinat yleensä. Aloin maistella paikallisia herkkuja, tapani mukaan. Siinä vaiheessa en vielä arvannut, että juuri Sisiliasta ovat kotoisin Italian kaikista viettelevimmät ja sokerisimmat herkut. Maistelu paisuikin viikon mittaan sellaisiin mittasuhteisiin, ettei siinä ollut lopulta tolkusta tietoakaan.
Ensimmäisenä aamuna teki mieli jäätelöä, kuten Italiassa herkästi tekee. Pyysin sen sillä tavalla kuin Sisiliassa kuuluu eli pullan sisällä, brioche con gelato. Ihastuin siihen ensi vilkaisulla. Pullan sisällä ei nimittäin ollut yhtä palloa vaan kolme; pistaasia, pähkinäsuklaata ja valkosuklaata. En muista koskaan ennen syöneeni yhtä loistavaa hampurilaista.
Seuraavaksi lumouduin mantelimaidosta, sokerista ja jäämurskasta sekoitetusta granitasta. Sitten hurahdin
cannoleihin, ricotta-tuorejuustolla täytettyihin rapeisiin taikinarulliin. Joskus ne oli koristeltu pähkinärouheella, toisinaan sokeroiduilla hedelmänpaloilla tai suklaahipuilla. Ne olivat niin hyviä, että niitä piti natustella silmät kiinni. Yhden parhaista cannoleista nautiskelin tosin silmät auki, Modican kukkulakaupungissa saaren eteläpuolella, istuessani aamiaisella majapaikan pihamaalla: maisema vastapäisen kukkulan rinteessä oleviin taloihin ja barokkikirkkoihin oli liian huikea peitettäväksi.
Ennen Sisilia-reissua olin luullut, etten erityisesti pidä marsipaanista. Olin luullut väärin. Aloitin makustelun
mantelimassasta tehdyillä pikkuleivillä, biscotti di pasta di mandorle. Nyt pelkkä niiden ajattelu saa värisemään. Ne olivat vastustamattomia, joskin aika mitättömän näköisiä moniin muihin saaren leivonnaisiin verrattuna.
Pikkuleivistä siirryin hedelmiin ja vihanneksiin, siis frutta di Martoranoihin. Mantelimassasta ja sokerista muovailtuja, vähän muovilta näyttäviä luomuksia syödään Sisiliassa virallisesti vain pyhäinpäivän tienoilla mutta epävirallisesti muutoinkin. Voi sitä kielellä pyörivän sokerin määrää.
Näihin hedelmiin edettyäni olin jo ihan rakastunut: Sisiliaan tai sokeriin, mahdollisesti kumpaankin.
Viikon jälkeen vaaka näytti kolme kiloa enemmän kuin matkan alussa, mutta ei rakastuneena sure muutamaa liikakiloa. Paljon enemmän harmitti se, että en missään vaiheessa älynnyt maistaa cassata sicilianaa. Sokerikakkuun ängetään kaikki se makea, mitä saarelta löytyy: täytteeksi makeutettua ricottajuustoa, sokeroituja hedelmänpaloja, pähkinä- ja suklaarouhetta, koristeeksi lisää sokerihedelmiä, kenties marsipaaniakin.
Kuulostaa todella hirvittävän äklömakealta. Se olisi aivan varmasti ollut ihanaa.
