Monet itse aiheutetut nolot tilanteet unohtuvat reissuilla aika nopeasti – sillä eihän niitä erityisesti tee mieli muistella, eikä muistaa. Mutta nämä viisi hetkeä eivät ole minulta unohtuneet.
1. Minä ja valokuvaajamieheni etsiskelemme matkoilla paitsi valokuvauksellisia paikkoja, myös niissä sattumalta olevia kuvauksellisia ihmisiä. Sisiliassa, Céfalun merenrantakaupungissa nousimme La Roccan kukkulalla, kaupungin takana kohoavalle linnoitukselle, josta on hieno panoraama. Ylhäällä ei ollut ketään – paitsi kuin tilauksesta juuri muurin vieressä muuan nuoripari.
Aavistuksen arvelutti mennä häiritsemään heidän rauhaansa ja herkkää hetkeään, mutta menimmepä kuitenkin kuvauslupaa kyselemään. Nuorimies näytti vähän yllättyneeltä ja empivältä (vaiko peräti harmistuneelta), mutta suostui sitten.
Pariskuntaa piti vähän ohjata parempiin asemiin.
– Voitteko siirtyä vasemmalle. Vielä vähän, vielä vähän... Ja sitten katsotte merelle, nyt toisiinne. Vielä muutama kuva, ja vielä muutama...
Kun kuvat oli lopulta otettu, jäimme hetkeksi rupattelemaan. Kävi sitten ilmi, että olimme juuri keskeyttäneet miehen kosinnan.
– No, saimmepa ainakin jonkin anekdootin tähänkin hetkeen, he tuumivat vähän huvittuneina.
2. Intiassa matkustimme mieheni kanssa junalla Mumbaista Goalle, reppureissun minibudjetin vuoksi mahdollisimman huokeilla istumapaikoilla. Juuri, kun olimme istahtaneet tyhjään vaunuosastoon eväinemme, vaunuun ilmestyi myös hyvin vähävaraisen näköinen paikallinen perhe, jossa oli monta lasta. Sujautimme keksit välittömästi piiloon. Jos lapset olisivat nähneet keksit, olisi ne tietysti pitänyt jakaa heidän kanssaan, ja mitä sitten olisi jäänyt itselle!
Hetken päästä perhe kaivoi omat eväänsä esiin – ja ryhtyi auliisti tarjoamaan niitä meillekin. Miten itsekäs ja sokea idiootti sitä voikaan joskus olla.
3. Japanissa paikallisen turistitoimiston edustaja kutsui meidät illalliselle. Kyseessä oli kaiseki-ateria, joka on hienostuneiden erikoistilaisuuksien juhlaruokaa, ja se tarjottiin erään hotellin yksityisessä tatamihuoneessa. Ruoka oli ladottu pitkin pöytää upeiksi asetelmiksi, ja sitä oli valtavasti. Se näytti upealta ovensuusta katseltuna.
Lähempi tarkastelu paljasti, että tarjolla oli vain mereneläviä – juuresraasteen päälle aseteltuja raakoja katkarapuja ja erivärisiä kaloja reiluina raakoina paloina. Jokaisen ruokailijan edessä oli bonuksena pieni kannellinen astia, josta löytyi suuri elävä madonomainen simpukka kuoressaan – sen alle sytytettiin myöhemmin tuli palamaan.
Japanilainen emäntämme oli haltioissaan. Minä olin pyörtyä.
Raaka kala on niitä harvoja asioita, joita en kurkustani saa alas, en parhaalla tahdonvoimallakaan, enkä edes silloin, kun haluaisin olla oikein hyvätapainen ja kohtelias. Jokunen ”herkkupala” oli illan mittaan pakko napata puikoille – ja piilottaa mikä minnekin; riisin alle, serviettiin, laukkuun…
Kuva: Pexels
4. Ruotsin puhumista ei ole hirveästi tullut treenailtua, mutta Tukholman metroasemalla päätimme kerran miehen kanssa, että nytpä emme käytäkään englantia, vaan ruotsia, jota on sentään vuosikausia opiskeltu.
Kelasimme tarpeellisia sanoja muutaman minuutin, rohkaisimme toisiamme ja lausuimme sitten jokseenkin kuorossa, varsin ylpeinä kielitaidostamme:
– Två biljetter till centrum, tack.
Mutta sitten myyjä sanoi jotain ja katsoi meitä kysyvästi. Pasmat menivät aivan sekaisin.
Ei vitsi, mitä se kysyi? Ei hajuakaan, mutta varmaan jotain, johon riittää vastaukseksi joo.
– Da, vastasi mieheni reippaasti (venäjäksi; on muuten ainoa ainoa sana, jonka hän venäjäksi hallitsee).
– Sí, vastasin minä ihan yhtä pontevasti (italiaksi/espanjaksi).
5. Paikallisten kanssa on hyvä puhella matkalla. Erityisen tärkeää se on silloin, jos sattuu olemaan työkseen matkatoimittaja, kuten minä. Urani alkumetreillä ventovieraiden ihmisten kanssa juttelu oli minulle todella vaikeaa ja vastenmielistä. Niinpä sain aika kauan tsempata itseäni, että rohkenin mennä jututtamaan Kuala Lumpurin kiinalaiskaupunginosassa, Malesiassa, erästä teepuodin pitäjää. Kun sitten lopulta olin saanut esiteltyä itseni, eli jää oli murrettu ja pääsin asiaan, aloin ladella kysymyksiä. Kauppias tuntui ihmeen tietämättömältä. Arvelin, ettei mies puhunut kovin hyvin englantia. Asettelin kysymykseni toisella tavalla. Tivasin ja utelin kaikkea mitä nyt sattui mieleeni juolahtamaan teekaupasta ja malesialaisista teenjuonnin tavoista, historiasta ja mistä lie. Mielestäni keksin aika hyviäkin kysymyksiä. Mies vain mutisi jotain ympäripyöreää. Yhtäkkiä ja ihan yllättäen hän otti ja lähti. Ei hän ollutkaan kauppias, vaan joku satunnainen afganistanilainen ohikulkija.