Elämäni ikimuistoisin jouluntienoo oli se, jonka vietimme tulivuoriperäisellä La Palman saarella Kanarialla jokunen vuosi sitten.
Se alkoi idyllisesti; Siperiasta Espanjan ylle saapuneella myrskyrintamalla, joka merkitsi välietapissamme Madridissa lunta tupruttavaa taivasta. Toki se hieman myöhästytti lentoja, joten pääsimme toiselle pysähdyspaikalle, Teneriffalle, puoli päivää aikataulusta jäljessä.
Teneriffalla huomasimme, että laukkuja ei tulekaan. Keksimmepä senkin, että saarella on yhden sijasta kaksi lentokenttää. Ja että jatkolentomme oli määrä lähteä juuri siitä toisesta, 60 kilometrin päästä, vajaan puolen tunnin kuluttua.
Ihan hetkeksi iski paniikki ja kiire. Rentous kuitenkin palasi, kun selvisi, että lentomme oli joka tapauksessa peruttu ja koko La Palman lentokenttä kiinni, ja että seuraava lento saarelle olisi vasta kolmen päivän kulutua joulupäivänä.
Lautta saarelle starttasi varttia ennen kuin ehdimme satamaan. Mitäpä siitä, sillä ehdimme sentään heti seuraavaan kyytiin, siihen 24 tuntia myöhemmin lähtevään.
Tummanharmaa Atlantti ärjyi. Olo tuntui kolmen tunnin lauttamatkan jälkeen siltä, kuin olisi seilannut viikon Särkänniemen viikinkilaivalla. La Palman saarella oli keskiyö ja rankkasade. Kastuimme kolmessa minuutissa päästä varpaisiin.
Vaakasuora sade jatkui koko seuraavan päivän. Kostea, viluinen hotellihuone oli huono paikka kuivatella likomärkiä vaatteita, joten lähdimme vaateostoksille. Kaupat olivat kiinni, mikä ei ollut ihme, sillä tuuli oli niin kova, että tuskin pysyin pystyssä.
Pakenimme lähibaariin. Televisiossa sääneiti kehotti ihmisiä olemaan sisätiloissa. Saarelle iskenyt myräkkä oli kuulemma pahin 40 vuoteen. Sitten menivät sähköt ja toosa pimeni.
Illalla koetimme kysellä kadonneita laukkuja lentoyhtiöltä. Vastaus olisi voinut olla positiivisempikin, mutta sen odottelu sopi oivallisesti aatonaattoiltaan: puhelinlinjalla soivat odotusäänenä joululaulut, joita kuuntelimme kaiutin päällä, melkein puolitoista tuntia.
Jos jossain vaiheessa mieliala olikin painunut epätoivon puolelle, jouluaattona kaikki näytti paljon valoisammalta. Sade oli poissa ja tuuli höllentänyt otettaan. Pääkaupungissa, Santa Cruzissa, ihmiset kaivautuivat koloistaan ostoksille ja kahviloihin. Vanhan keskustan talot keimailivat vadelmanpunaisina ja turkooseina koristeellisine puuparvekkeineen.
Pääsimme autoilemaan. Saari paljasti jyrkät, ikivihreiden metsien peittämät vuoret ja niiden rinteille tehdyt banaaniviljelmät sekä vanhat laavakentät. Teiden varsilla kasvoivat miltei puiksi venähtäneet joulutähdet.
Joulupäivänä oli lämmintä ja aurinkoista. Söimme lounasta ulkoilmakuppilassa El Remon kylässä, aivan meren rannalla, lähellä hippiyhdyskuntaa, joka grillasi juhla-ateriaa isolla porukalla. Napsimme sormin friteerattuja katkarapuja ja mustekalarenkaita. Nuuhkimme mereltä työntyviä suolasuihkuja. Kuuntelimme, kuinka aallot vyöryivät rauhattomina hiilenmustalle laavahiekkarannalle.
Se hetki jäi mieleen – vielä paljon paremmin kuin joulunaluspäivien myteri ja vastoinkäymiset.
Seuraavana aamuna piti lähteä saarelta jo pois. Emme ehtineet vaeltaa mänty- ja laakeripuumetsissä. Ihan kaikki ei muutenkaan mennyt nappiin, mutta näin muutaman vuoden perspektiivillä: mitäpä se haittaa. Harvan jouluntienoon muistan näin tarkasti. Enkä takuulla sekoita sitä yhteenkään toiseen.
PS: Laukutkin löysivät takaisin kotiin, sitten aikanaan (hajotettuina ja osin tyhjennettyinä, mutta kuitenkin).