Yleensä tällaisiin listauksiin nostetaan muun muassa Hollywoodin Walk of Fame, Mona Lisa -maalaus ja Brysselin Manneken Pis -patsas, mutta minusta aika turhaan – niissä on sentään jotain nähtävää, ja voi kertoa olleensa jossain. Toisin on laita monissa muissa paikoissa, joihin olen matkoillani raahautunut. Niissä, jos missä, tulee tunne, että kylläpä olet aikamoisen ääliö turisti, kun tulit tätäkin pällistelemään.
Ellet halua kokea tuota tunnetta, kehotan varomaan erityisesti näitä:
1. Jumalan sormea
Jos joskus kuulet jonkun väittävän, että Dedo de Deus on yksi Brasilian ikonisimmista vuorista (heti Sokeritoppavuoren ja Corcovadon jälkeen), niin älä usko. Satakunta kilometriä Rio de Janeirosta sijaitseva ”uniikki, jumalallinen monumentti” ei ole ihan totta mikään muu kuin taivasta kohti sojottava kallionuloke – keskellä toki muuten komeaa, vehreää vuoristoluontoa. Ulokkeen näkeminen ei todellakaan salpaa henkeäsi, vaikka joku niin väittäisi. Sen saavat aikaan korkeuserot ja fyysiset ponnistukset. Sillä vaikka ”sormen” näkee oikein hyvin autotieltä, mekin kiipesimme ihan varmuuden vuoksi tunnin verran ylös kansallispuiston jyrkkää, liukasta metsäpolkua – viralliselle näköalapaikalle tuota ihmettä ihmettelemään. Arvaa oliko vaivan väärti?
2. Mystistä, vedenalaista lähdettä
Joissakin paikoissa ei ole kummoistakaan nähtävää. Se on ihan OK – kunhan sen vain ymmärtäisi hyväksyä. Minä en monestikaan ymmärrä. Makedoniassa lähdimme veneilemään kauniille Ohrid-järvelle. Muuan soutuveneen omistaja lupasi viedä meidät mystiselle, järveen pulppuavalle vedenalaiselle lähteelle, josta olimme kuulleet huhua. Luonnon poreamme! päättelin toiveikkaasti.
Perillä soutaja osoitteli innokkaasti tyyntä vedenpintaa. Hetken ihmettelin, kenellä meistä viiraa päässä. Mutta sitten – kun oikein hiljennyin ja kovasti keskityin, saatoin havaita järven pinnan sittenkin hieman väreilevän, paikoin jopa suorastaan hienoisesti kuplivan. Olen silti aika varma, että pikkukalan röyhtäyskin olisi saanut aikaan näyttävämmän luonnonilmiön.
3. Kivistä piispaa
Luulisi, että kun ihminen on nähnyt tarpeeksi monta eroosion kivestä muovaamaa muka-norsua, -koiraa ja -teepannua, hän ottaisi opikseen – että älä nyt hyvä torvi lähde sellaisia enää koskaan katsomaan. Mutta kun ei.
Viime kesänä Korsikalla tajusin taas kerran olevani maisemareitillä etsimässä sen varrella olevia, turistiläpyskän mainostamia kivisiä eläinhahmoja, intiaanin ja jättiläisen päitä ynnä muita – sekä piispaa. Luulen, että mielenhäiriön syynä oli juuri tuo piispa: miten kivi voi näyttää piispalta? Pakkohan se on nähdä!
Kapealla ja mutkaisella vuoristotiellä oli paljon liikennettä ja pysähtely mahdotonta. Auton ikkunasta näin kiviä ja kallioita, ja sitten lisää kiviä ja kallioita, mutta en mitään, mikä muistuttaisi edes etäisesti jotain elollista. Missä hitossa se piispa oikein luuraa?
Sitten, kun lopulta jännitin näköaistini äärimmilleen, vilahti verkkokalvolla nanosekunnin ajan – tosi kehnona lohdutuspalkintona – pikkuruinen sydämenmuotoinen kivikolo. Senkin kuvaamiseen olisi tarvittu megazoomia ja heittäytymistä autotielle autojen eteen.
+ Toisiaan toistavia (ja muutenkin turhahkoja) nähtävyyksiä
Lopuksi haluaisin huomauttaa, että tietynlaisia nähtävyyksiä ei kannata käydä katsomassa enempää kuin kolme–viisi kertaa elämänsä aikana. Joissain tapauksissa kaksikin riittää. Tällaisia ovat muun muassa:
-Meren ylle kaartuvat, luonnon veistämät kivikaaret. Niillä on taipumus näyttää aika samoilta, vaikka sijaitsevat eri maissa. Lisäksi on hyvä huomata, että yksi kivikaari per matkakohde on tarpeeksi. Jos siis menet esimerkiksi Maltalle, käy katsomassa joko pääsaaren kaari, tai Gozon kaari, ei molempia.
-Pilvien kätkemät maisemat. Käy katsomassa mieluummin niitä maisemia, joita pilvet eivät peitä.
-Lukkosillat. Ajan patinoimilla, romantiikkaa tihkuvilla lemmenlukoilla varustetut sillat näyttävät söpöiltä, kun niitä bongaa muutaman siellä täällä Itä-Euroopassa, jossa ne keksittiin. Se riittää hyvin. Unohda ne kaikki muut ruostuneet munalukot, joita on viritetty ympäri Suomea ja muuta Eurooppaa.
-Vesiputoukset, joiden lue päästäkseen pitää rämpiä ja joista valuu vähemmän vettä kuin kotisi suihkusta. (Tekisi mieli neuvoa, että rämmi ennemmin kotisi lähimetsikössä ja ihaile sen päälle sitä suihkuasi, mutta ehkä se on itsestään selvää. Minä toivon, että vielä joskus se olisi selvää minullekin.)