Oletko joskus miettinyt, millaista etelän lomakohteissa on sesongin päätyttyä ja väen kaikottua? Oletko haaveillut hiekkarannoista, jotka saat vain itsellesi tai rantakylien rauhaisasta idyllistä silloin, kun niihin palaa aito paikalliselämä?
Jos olet, niin tervetuloa todellisuuteen. Tällaista on Menorcalla Espanjassa marraskuussa, joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa, maaliskuussa ja huhtikuussa.
Eräänä tammikuisena lauantaina teen retken Menorcan saaren suurimpaan rantalomakohteeseen kolme vuorokautta kestäneen rankkasade”kuuron” jälkeen. Pellon kokoinen parkkipaikka on autio. Vilkuilen ympärilleni hämilläni – en näe mistään elollisesta merkkiäkään – mutta kuvittelen meiningin kohta piristyvän ja lähden tutkimaan paikan tarjontaa.
Bongaan vesipuiston ja karting-radan, molemmat ovat kiinni. Löydän rykelmän matkamuisto- ja muotiputiikkeja (kiinni) sekä apteekin ja raha-automaatin (kiinni, kiinni). Ikkunat on peitetty ruskeilla hyllypapereilla ja jätesäkeillä ja roskakorit viety talvisäilöön.
Lounaan himossani hakeudun paraativäylälle eli satamaa reunustavalle ravintolakadulle. Aallot loiskuvat hylätyn Don Pacho -lasipohjaveneen kylkeen ja pohjoistuuli riepottelee palmujen taateleita. Ohitan viitisenkymmentä ravintolaa, kahvilaa ja baaria. Johan olisi mistä valita, mutta ovet eivät aukene, eivät vaikka riuhdon ja rynkytän.
Jatkan kulkuani huviloiden sekaan. Pihojen ympäröimät valkoiset talot on teljetty tylysti ikkunaluukkujen taakse eikä espanjalaisista ja englantilaisista kesäasukkaista näy vilaustakaan.
Siellä täällä könöttävät typötyhjät hotellit alakuloisina. Kukaan ei ole puolipukeissaan parvekkeella eikä kaiteilta roiku yhtäkään riemunkirjavaa pyyhettä.
Maisemasta puuttuvat värit ja äänet – ja mikä karmeinta: myös ihmiset. Vaikuttaa epäilyttävästi siltä kuin jokin huippuärhäkkä epidemia olisi pyyhkäissyt ajat sitten paikan ylitse. Tai oikeastaan tunnelma on kuin villinlännen elokuvassa hetkeä ennen kaksintaistelua.
Taistelen orastavaa pakokauhua vastaan, kunnes silmiini osuu 26.lokakuuta päivätty ja ilmeisesti täysissä järjissä kirjoitettu lappu ruokakaupan ovessa: Turvallista kotimatkaa ja näkemiin ensi kesään.
Päädyn puolikuun muotoiselle rannalle, jota vartioivat kaksi lokkia vatsat tukevasti hiekassa. Ne seuraavat ilmekään värähtämättä, kun nautin rannan talvisista iloista. Juoksen kirkuen kylmiä aaltoja karkuun, etsin uimareilta pudonneita kolikoita ja teen pehmeään puuteriin rivin hiekkaenkeleitä.
Lopulta me kaikki kolme tapitamme ulapalle, jossa meri velloo harmaana ja mustelmansinisenä vaahtoja pärskäytellen. Kun aurinko kurkistaa pilven takaa, pilkahtaa kesäinen turkoosi hetkeksi esiin.
On todella rauhallista ja hiljaista. Niin rauhallista ja hiljaista, että palaan oikein mielellään takaisin ihmisten ilmoille.