”Matkustele ihmeessä nyt, kun sinulla on siihen vielä mahdollisuus”. Tällä tavalla minua on ohjeistettu parinkymmenen viime vuoden aikana noin biljoonaa kertaa. Asia muuttuu nimittäin radikaalisti siinä vaiheessa, kun on työpaikka/asuntolainaa/lapsi/useampi lapsi tai mitä milloinkin.
Olen noudattanut neuvoa parhaani mukaan. Uskoin nimittäin monta vuotta itsekin, että kohta tuo mystinen ”matkustamismahdollisuus” viedään minulta pois.
Opiskeluaikana se tarkoitti sitä, että piti kituuttaa kituuttamasta päästyään, jotta sain raavittua reissurahat kasaan. Piti säästää opintotuesta, jakaa mainoksia. Takaraivossa jyskytti lähipiirin synnyttämä pelko, että nyt on pakko nähdä maailmaa koko loppuelämän edestä, koska pian sellaiseen ei olisi enää aikaa. Ensimmäiset oikeat palkkatienestit piti näin ollen sijoittaa maailmanympärikierrokselle – sille vihoviimeiselle irtiotolle ennen aikuisuuden kahleita.
Niin mitä kahleita? Tuli kyllä töitä ja se asuntolainakin, mutta ei mitään sen dramaattisempaa. Reissaamista piti jatkaa, koska muunlainen toimintahan olisi ollut minulle tyrkytettyjen mahdollisuuksien hukkaan heittämistä.
”Kyllä minäkin matkustaisin, ellei olisi massiivisia hääjuhlia/ omakotitalon laajennusta/ perjantain saunavuoroa”, tuttavat jaksoivat yllyttää.
Kun sitten joissain vaiheessa reissasin vauva rintarepussa, sain kuulla, että juuri nyt – sylivauvan kanssa – kannattaakin matkustaa erityisen tiiviisti. Aivan toista se on sitten, kun lapsi kasvaa. ”Alle kaksivuotiashan kulkee mukana liki ilmaiseksi!”kannustivat erityisesti he, jotka eivät itse lasten kanssa juuri matkustaneet.
Sitten piti tietysti hyödyntää se ainutlaatuinen tilaisuus, että lapsia on vain yksi. ”Kyllä sitten huomaat, miten hankalaa, ja kallista se on kahden kanssa.” Sitten tulivat ne arvokkaat vuodet, ennen kuin lapsi menisi kouluun, ja koko elämä kuulemma urautuisi ja jumiutuisi lopullisesti. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Nyt on pari lasta, koulut ja työt, mutta reissaan edelleen, koska yhä tuntuu olevan sellainen mahdollisuus. Sitä paitsi, kuinka voisin olla matkustamatta, kun joka suunnasta kaikuu: Matkusta nyt, kohta on myöhäistä: Nyt on viimeinen hetki nähdä Antarktis/Malediivit, ennen kuin ilmasto lämpenee niin, että jäätiköt sulavat ja paratiisisaaret katoavat! Matkusta nyt, ennen kuin koko maailma länsimaalaistuu ja erilaiset kulttuuripiirteet katoavat! Matkusta nyt, ennen kuin turistien määrä kasvaa entisestään ja eläimet kuolevat sukupuuttoon!
Ja minähän matkustan. Mutta ennen kaikkea matkustan sen vuoksi, että se on niin mukavaa ja koska paras hetki reissata on ihan oikeasti aina juuri nyt. Se on paras ajankohta siitäkin huolimatta, että jokainen hetki on aina jostain näkövinkkelistä vähän epätäydellinen, jopa haastava. Mutta kuka uskoo siihen, että tulevaisuudessa kaikki olisi yhtäkkiä helppoa ja täydellistä, kenelläkään?
Ihan viime aikoina minulle ei ole jostain syystä toitotettu matkustusmahdollisuuksista yhtään mitään, mutta tuollaisia mahdollisuuksiahan on onneksi tosi helppo keksiä itse: Nyt reissaan erityisen uutterasti ennen kuin...öööö.... lapset tulevat hankalaan ikään tai ennen kuin itselle tulee, no – vaikka nyt sitten vanhuuden kremppoja. ;)
Ps. Postauksen kuvissa matkustetaan Uudessa-Seelannissa.
Matkustelen muun muassa siksi, että saisin uusia, hienoja elämyksiä – lue tästä, millaisia.
Ja reissaanpa siksikin, että satun elämään matkustusaddiktin kanssa – tästä linkistä voit lukea, millaista sellainen elämä on.