Yleensä haluan kannustaa ihmisiä matkailemaan. Mutta onhan matkailussa myös vaaransa. Koskaan et nimittäin voi olla ihan varma, mitä kaikkea se voi sinulle lopulta aiheuttaa.
Minun elämäni se on romuttanut ihan totaalisesti näillä tavoilla:
Hyvästit turvalliselle/rahakkaalle työuralle ja eläkkeelle
En sitten koskaan mennyt lukemaan sitä psykologiaa. Eikä minusta tullut opiskeluista huolimatta markkinoinnin asiantuntijaa. Häippäsin sen sijaan ulkomaille, aloin lomailun sijasta matkustella ja kehitin siitä pikkuhiljaa itselleni työn, jonka mielekkyys taloudellisessa mielessä on vähintäänkin kyseenalaista.
Elämäntapa, joka vie kaikki rahat
Jos rahassa mitataan, niin matkailu vie meiltä reippaasti enemmän kuin tuo. Emme omista hienoa taloa emmekä kodin sisustusta, emme minkäänlaista autoa, kesämökistä puhumattakaan.
Ei ole sanottavasti muuta elämää
Ei minulla, eikä koko perheellä. Elämä pyörii aika pitkälle yhden asian ympärillä, ei siihen mahdu muuta isoa, aikaa ja rahaa vievää harrastusta, lemmikkiä eikä edes perinnejoulua – jouluperinne tarkoittaa meillä sitä, että ollaan matkoilla.
Maailma ei enää tunnu kovinkaan eksoottiselta
Kun maat ja kohteet tulevat tutuiksi, niiden jännittävyys ja salamyhkäisyys laskevat silmissä. Niistä tulee vain maita ja kohteita muiden joukossa, toki omine kiehtovine erityispiirteineen. Seikkailulliseltakin kuulostavat paikat, kuten Borneon tai Amazonian sademetsät muuttuvat huomattavasti vähemmän eksoottisiksi sillä hetkellä, kun niihin menee itse. Niissäkin on kaupunkeja, ihmisiä, tavallista elämää.
En enää juurikaan haaveile matkustamisesta
Totta kai haluan matkustaa. En vain viitsi suuremmin unelmoida siitä. Jos jokin paikka kuulostaa tarpeeksi kiinnostavalta, alan suunnitella matkaa, ei siinä mitään haaveiluja tarvita. Olen oppinut, ettei ole mahdottomia kohteita, vaan kaikki on järjesteltävissä, tavalla tai toisella, jos ei juuri nyt, niin vähän myöhemmin.
Kaikki ei enää kolahda
Matkailussa, kuten missä tahansa, vaatimustaso kasvaa kokemisen ja näkemisen myötä. Mikä tahansa hiekkaranta, vesiputous tai viiden tähden hotelli ei hetkauta pätkääkään. Hienoistakin paikoista tulee keskinkertaisia. Se on monesti todella sääli.
Kaduttaako? Tekisinkö toisin? Ei ja en.
En haluaisi, enkä edes osaisi, elää millään muulla tavalla kuin mitä nyt elän. Ei minusta olisi toimistokelpoiseksi eikä ainakaan psykologiksi. Syydän ilomielin kaikki rahat matkoihin. Arvokasta omaisuutta en kaipaa. Vaikka maailman eksotiikka on karissut, uusien paikkojen näkeminen ja kokeminen eivät silti koskaan kadota hohtoaan ja lumoaan. Ja jos jokin ranta tai hotelli ei kolahda, niin mitä sitten? Jokin muu siinä paikassa voi hyvinkin kolahtaa.
Ps. Mistä muista kuin edellä mainituista syistä me matkustamme? Lue tästä.