Jännittäviä tilanteita sattuu reissussa usein, mutta onneksi aika harvoin oikeasti pelottaa. Näitä neljää kokemusta en unohda.
1. Tapahtuu Etelä-Intiassa
Paikallisbussi näyttää ikivanhalta peltikyhäelmältä. Istuimet ovat kivikovia rautapenkkejä ja ikkunoista puuttuvat lasit, ne ovat pelkät tangolla suojatut aukot seinissä. Sisään ahtautuu kanssamme väkeä ruokasäkkeineen ja vateineen niin, että seinät pullistelevat. 3,5 tunnin matka Kumilyn kukkuloilta, noin 900 metrin korkeudelta, meren tasalle alkaa tuntua pitkältä. Alkumatka on nousuvoittoista ja bussi jurnuttaa kävelyvauhtia. Mutta kun alamäki alkaa, alkaa myös vapaa pudotus. Ja pelko. Bussi lähtee päättömään liukuun. Renkaat vinkuvat kapean ja monttuisen vuoristotien mutkissa. Matkustajat heittelehtivät penkeillä holtittomasti, puolelta toiselle. Roikun rystyset valkoisina ikkunan kalterista, puristan toisella kädellä edessä istuvan selkänojaa ja jännitän pakara- ja reisilihakseni äärimmilleen, jotta en sinkoaisi penkiltä. Rinteillä kasvavat banaani- ja kumipuut vilisevät silmissä. Meno on kaistapäistä. Kuskilta puuttuvat jarrut tai elämänhalu, luultavasti molemmat. Hän vain huudattaa torvea, jotta muut autot ja tiellä olijat älyäisivät kadota olemattomiin.
2. Tapahtuu Belizessä
Turkoosi meri näyttää veneestä katseltuna epätodelliselta. Se kuhisee pari-kolmemetrisiä haita ja valtavia rauskuja. Kuski viskelee niille kalanpaloja ämpäristään.
Ne ovat vain partahaita (nurse shark), eivät tee mitään, tuumivat ne, jotka loikkaavat maskit silmillä mereen. Minulle ne ovat edelleen haita, joilla on vahvat leuat, tuhat neulanterävää hammasta ja jotka uhattuna voivat hyökätä, vaikka se harvinaista onkin.
Uskaltaudun veteen vasta, kun ne häipyvät. Upeat rauskut jäävät liihottelemaan, ne ovat kauniita, eivätkä pelota. Mutta sitten veneen moottori yskähtää käyntiin, ja hait palaavat herkkuja merkitsevän äänen houkuttelemina. Ne näyttävät silmissäni suunnattomilta ja uhkaavilta. Sydän hakkaa. Koetan piiloutua, mutta mihin voi piiloutua, kun ei ole piilopaikkoja. Hait pyörivät veneen ympärillä. Ehkä ne hermostuvat, kun helppo ruoka loppuu? Haistavatko ne pelkoni, kuten koirat?
Kun ne lopulta kaikkoavat, kiipeän veneeseen tärisevänä ja uupuneena. Muut snorklaajat ihan kihisevät innosta, heillä on ollut supermahtavaa.
3. Tapahtuu Kingstonissa Jamaikalla
Tajuan heti, että Kingstoniin tulo on ollut suuri virhe, olisi pitänyt lentää Montego Bayhin, kuten muut turistit. Eikä olisi pitänyt nousta lentokenttäbussiin. Se vie mieheni ja minut juuri sille alueelle, mistä opaskirjassa erityisesti varoitettiin.
Bussiasema on suuri ja kaoottinen. Huutoa, mekkalaa ja sähellystä on koettu ennenkin, mutta tämä on ihan omaa luokkaansa. Olemme ainoat valkoihoiset ja yhtäkkiä se pelottaa. Kaikki tuijottavat meitä – eivätkä uteliaina, vaan pahansuovasti, siltä ainakin vaikuttaa.
Jamaikalaisten miesten olemuskin on pelottava: he ovat niin kookkaita ja äänekkäitä – pitkiä ja lihaksikkaita, machomaisia ja huutavat koko ajan. Monen silmät verestävät marihuanan polttelusta. Naisetkin huutavat, mutta vähemmän pelottavasti.
Onneksi muuan pariskunta häätää lopulta häslääjät ympäriltämme ja taluttaa taksiin, joka vie hotelliin. Se on halpa ja vaatimaton, mutta se on turva, josta ei tee mieli poistua. Kunnes tajuamme, ettei se olekaan mikä tahansa hotelli, vaan ns. tuntihotelli – ja käytävässä alkaa näkyä kaikenlaista epämääräistä pyörijää.
Linnoittaudumme huoneeseemme: telkeämme huteran oven vankemmin kiinni tuolilla ja hyllyllä, ja ikkunaluukut köytämme kiinni ketjuilla, joilla tavallisesti sidomme rinkat kiinni junassa johonkin tolppaan. On sietämättömän kuuma, mutta emme uskalla vääntää tuuletinta käyntiin, koska sen nirhaantunut johto näyttää sytytyslangalta.
4. Tapahtuu Lennolla Lontoosta Singaporeen
”Hyvät naiset ja herrat, täällä on koneen kapteeni. Valitettavasti koneen toisessa moottorissa on vikaa, ja meidän on palattava Lontooseen”, kuuluu kaiuttimista reilu tunti nousun jälkeen, juuri kun lentoemännät ovat aloittamassa ruokatarjoiluaan.
Koko matkustamo hätkähtää ja alkaa liikehtiä levottomasti. Mitä jos se moottori räjähtää, selän takaa kuuluu. Istun siiven kohdalla. Vahtaan sitä hermostuneena ja herkeämättä – näyttääkö se jotenkin erilaiselta kuin ennen? Mistä tuo ääni kuuluu?
Eikö jo pitäisi laskeutua?
Jäämme pyörimään lentokentän ylle pitkäksi aikaa. Se ei johdu ruuhkaisista kiitoradoista vaan siitä, että siiven polttoainevarastot pitää tyhjentää – ruiskuttaa neste ilmaan – ettei se syty laskeutuessa palamaan. Tuntuu, ettei pyöriminen lopu koskaan.
Paloautot odottavat pitkänä rivinä kiitoradan vierellä. Laskeudumme ilman ongelmia, niin luulemme. Myöhemmin kuulemme, että koneen laskutelineetkin reistailivat, eivätkä tahtoneet aueta.
Mitä ja milloin sinä olet matkoillasi pelännyt?
Ps. Kerran olen pelännyt matkalla myös kokonaisen yön – voit lukea siitä tästä.
LUE EDELLINEN BLOGIPOSTAUS TÄSTÄ (5 NOLOA MATKAHETKEÄNI)
Tämän jutun kuvat ovat unsplash.com:sta