Matkablogi ja matkavinkit
Kuuban pääkaupungissa on omalaatuista lumoa, herkkyyttä ja rapistunutta kauneutta. Se on maailman koskettavin kaupunki, jos minulta kysytään. Tässä 3 + 1 syytä, miksi unelmoin siitä edelleen.
1. Havanna on haaveilijoiden kaupunki.
Kuubalaiset odottavat parempaa tulevaisuutta, mutta osaavat silti nauttia hetkestä niin paljon paremmin, kuin moni muu. Huomaat sen vaikka silloin, kun lähdet auringonvalon hiipuessa Havannan keskusta-alueiden vieressä venyvälle rantakadulle, kymmenen kilometriä pitkälle Malecónille.
Ensivilkaisulla se näyttää vain ankealta asfalttiväylältä ja rupsahtaneelta jalkakäytävältä, jota reunustaa suolaveden syövyttämä betonivalli – sekä siihen pärskähtelevät aallot. Mutta sitten huomaat paikalle tulleet monet kaupunkilaiset. He ovat täällä kirjan, ongen, rommipullon tai rakkaan kanssa. Joku soittaa kitaraa, ja laulaa omaksi ilokseen. Lapset peuhaavat rosoisilla, levänliukkailla rantakivillä. Moni loikoilee tai istuskelee auringon lämmittämän muurin päällä. He ovat kääntäneet selkänsä kaupungin rappiolle, nojailevat toisiinsa, katselevat merelle ja mietiskelevät.
2. Havanna on menneisyyden kaupunki.
Havannassa kaikki on vanhaa: siirtomaa-ajan kirkot, palatsit ja muut rakennukset. Talot, jotka pysyvät hädin tuskin tolpillaan. Rakkaudella hoivatut amerikanraudat. Se muistuttaa unohdettua ja hylättyä ulkoilmamuseota, jossa kuin ihmeen kaupalla silti asutaan ja eletään arkea.
Pieni osa Havannan rakennuksista on restauroitu pastellissävyisiksi, koristeellisiksi barokkikaunottariksi. Mutta iso osa on rähjäistä ja huonokuntoista. Ja silti kaikki on oudon kaunista ja lumoavaa. Sana rappioromantiikka on varmasti keksitty täällä.
Havannassa on pikkukaupungin tunnelma, vaikka asukkaita on pari miljoonaa. Liikenne on niin kesyä.
Ja kun aurinko laskee, kujilla on todella, todella pimeää.
3. Havanna on voimakkaasti tunteisiin vetoava kaupunki.
Ehkä suurin syy on elävässä musiikissa, jota kuulee kaikkialla; keskustan aukioilla, terassiravintoloissa ja baareissa, hotellien yökerhoissa ja kabareissa sekä kulttuurikeskuksissa ja monissa muissa paikoissa, joihin kaupunkilaiset kokoontuvat tanssimaan pitkin viikkoa.
Minä löysin Havanna-hetkeni kotikutoisesta, vaatimattomasta trubaduuritalosta, Casa de la Trovasta, jossa kattona oli tähtitaivas. Illan mittaan koko pieni tila täyttyi kaikenikäisistä kuulijoista, paikallisista ja matkailijoista. Estradille nousi kitaran tahtiin runoileva mies, koko kehollaan laulava nuori neito ja eläkeläisseurueet.
Tunnelma vaihtui riipivästä kaihosta suureen iloon. Yleisö eli voimakkaasti, taputti tahtia ja lauloi mukana. Takapuolet hytkyivät tuoleilla. Kaikki kappaleet olivat vanhoja, moneen kertaan kuultuja – ja juuri siksi niin odotettuja ja tärkeitä. Kun illan viimeinen biisi lähti liikkeelle koko salin voimalla, pyyhin salaa kyyneleitä. Guantanamera kajahti suoraan sydämestä.
+ 1 Ne ihanat papat.
Kun kuubalaismiehelle kertyy ikää, machomaisuus karisee – ja jäljelle jäävät leppoisuus ja kiireettömyys. Lierihattuiset herrasmiehet nojailevat kävelykeppeihinsä ja tarkkailevat elämänmenoa – teiden varsilla ja oviaukoissa istuskellen, samalla ehkä shakkia pelaten ja aukioilla baseballista turinoiden. Toisinaan he naputtavat käsivarttasi kaupaten sanomalehtiä, tai sikaria. Mutta parhaimmillaan papat ovat, kun he saavat kitaran ja bongorummut käteensä. Muista silloin istahtaa alas, ja kuunnella Kuubaa.
Ps. Ison vaikutuksen teki myös samalla suunnalla oleva Cartagena – mutta toisella tavalla; mahtavilla väreillään. Hyppää värikylpyyn tästä linkistä.