Lentokoneessa matkustelu pikkulasten kanssa ei ole (välttämättä) kovin kummoinen juttu, ellei siitä sellaista kehittele. Mutta kyllä siitä (sujuvastakin lennosta) silti helposti päänsäryn saa.
Lensin alkuviikosta lasteni kanssa (8- ja 3-v) Helsingistä Pariisin kautta kotiin, Rio de Janeiroon. Koko matka kesti lähtöpisteestä kotiovelle liki minuutilleen 23 tuntia. ”Tuplaespresso, nyt heti”, oli ensimmäinen ajatukseni, kun pääsimme aamupäivällä kotiin, vaikka suurin uupumus olikin jo ohitse. Se iski Rion kentällä, laukkuhihnan vierellä – tiedät varmaan fiiliksen, kun koko porukan voimat ovat aivan finaalissa, eikä kukaan jaksaisi odottaa enää sekuntiakaan, mutta laukut eivät sitä tajua, vaan tulevat ihan piruuttaankin viimeisten joukossa ja auton turvaistuimet on tietysti etsittävä jostakin ihan muualta, vaikkei sitä missään kerrotakaan. Mutta kotiin selvisimme, eikä edes päätä jomottanut.
Mojova päänsärky on nimittäin se, minkä muistan parhaiten kaikista niistä monista lennoista, joita olen tehnyt yhden tai kahden tenavani kanssa ulkomailla asuessani, ilman puolisoni tai kenenkään muun varakäsiä ja -syliä. Ja sen sankariuden tunteen, joka on seurannut jokaista onnistunutta perille pääsyä -huolimatta siitä onko tuohon tunteeseen ollut mitään varsinaista syytä; kyllähän sitä nyt ihmiselle kiperimpiäkin tilanteita tulee eteen harva se viikko, jos totta puhutaan.
Mutta jotenkin sitä vain liittää lentokoneessa matkustamiseen ihmeellisiä kuvitelmia, vaatimuksia ja ajatuksia. Mitä sitten, jos lapsi välillä karjuu?
Jännitin ihan hulluna ensimmäisiä Euroopan sisäisiä lentoja sylivauvan kanssa. Matkoja edeltävän yön valvoin, koska piti miettiä, mikä kaikki voisi teoriassa mennä pieleen (hukkaan meni muuten sekin valvominen – yhtään mitään arkea jännittävämpää ei koskaan tapahtunut).
Tunteja ennen lentoa en enää uskaltanut juoda mitään, jotta lentsikassa ei varmasti tarvinnut mennä vessaan – yhdessä vauvan kanssa se tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä enkä todellakaan kehdannut vaivata lentoemäntiä apuun. (Haloo – miksi ihmeessä???).
Taapero toi mukanaan uudet hermoilut. Millä ihmeellä vähän alle parivuotiaan saa pysymään neljä tuntia sylissä, paikoillaan? Minun kokemukseni mukaan ei yhtään millään, mutta aika pitkälle olen selvinnyt repullisella puuhaa (tarrakirjasta satukirjoihin ja leluihin) ja naposteltavaa (murot ovat ihan parhaita).
Olen joskus kirjoittanut erääseen lehtijuttuun, miten tärkeää lasten kanssa lennellessä on itse olla rento, koska oma hermoilu tarttuu ja vain pahentaa tilannetta. Hyvä neuvo, mutta tuppaa unohtumaan, esimerkiksi sellaisella hetkellä, kun seisoo infernaalisen pitkässä turvatarkastusjonossa ja koettaa pidellä itkupotkuraivarin kynsissä rimpuilevaa uhmaikäistä ja paljon myöhemmin suoriutua turvatarkastuksen läpi (edelleen tuon samaisen raivarin merkeissä) siihen liittyvine riisuutumismanöövereineen (pois hupparit, vyöt, saapikkaat, kellot jne.) ja sitten jatkaa taas säntäämistä tenava kainalossa terminaalista toiseen, jotta ehtii niukin naukin jatkolennolle. Mutta tästäkin voi kyllä ottaa opikseen: älä hyvä ihminen varaa niin tiukkoja jatkolentoja.
Kieltämättä olen vuosien mittaan luonut muutaman kateellisen katseen niihin kanssamatkustajiin, jotka siemailevat samppanjaa ja katselevat (pitkillä lennoilla) elokuvan toisensa perään ja lueskelevat välillä tiiliskiviromaaneitaan, aterioivat kaikessa rauhassa ilman älytöntä showta, sotkua ja sählinkiä, ja nukahtavat, kun väsyttää.
Tuo tuollainen matkustaminen tuntui aika utopistiselta ajatukselta ihan viime senteille asti, kunnes muutama viikko sitten, menomatkalla Suomeen, se yhtäkkiä toteutui. Yölento oli meneillään, ja pienin jo nukahtanut, kun ateria tuotiin. Pyysin sen kanssa lasin kuohuvaa ja katsoin elokuvan omalta screeniltäni alusta loppuun.
Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt koko yönä oikein nukkumaan. Perillä oli luonnollisesti väsymys-pääkipu, mutta myös voittajafiilis.
Paluumatkalla Rioon en tarvinnut enää ylimääräisiä palkintoja, eli nautiskelin vain vettä ja appelsiinimehua, enkä katsellut leffan leffaa, koska ruutu ei toiminut, mutta matka jäi silti historiaan: kuten alussa jo hehkutin, se oli täysin pääkivuton lento, ihka ensimmäinen sitten kahdeksaan vuoteen.