Monesti kerta riittää. Aika harvoin matkustan mihinkään kohteeseen kahdesti, saati useita kertoja. Koska jos teen niin, tapahtuu seuraavaa:
1. Iskee patalaiskuus. Koska kuvittelen tuntevani kaikki tuntemisen arvoiset kolkat, en ota selvää mistään – en etukäteen enkä paikan päällä. Perillä koluan jo tutuiksi tulleet kahvilat, ravintolat, kaupat ja museot, tai rannat ja retket. Etsin helppoutta ja nostalgiaa, en uusia kokemuksia – joita en tällä tyylillä tietysti löydäkään.
2. Kaikki tuntuu ekakertaa latteammalta. Henki ei salpaudu ihastuksesta eikä ällistyksestä. Aistit toimivat vain puoliteholla, koska se riittää. Se mikä ensimmäisellä kerralla oli ihmeellistä ja erikoista, on jo vanhaa ja koettua. Mitä paremmat ovat muistot, sitä vaikeampi niitä on päihittää.
3. Alkaa luultavasti harmittaa. Saman ajan ja rahan olisi voinut sijoittaa toisinkin; johonkin uuteen matkakohteeseen, joka tuntuisi takuulla hienommalta ainakin siksi, että se olisi itselle vieras.
Mutta asiassa on myös kääntöpuolensa. Joillekin paikoille yksi kerta ei vaan tunnu riittävältä. Toiset mestat ovat taas niin kätevän lähellä, suorastaan tyrkyllä, että tuntuu vähän kummalliselta, jos niissä ei poikkea uudestaan.
Joskus syy on vähän molemmissa, kuten pari viikkoa sitten. Palasimme Ilha Granden saarelle, jossa olimme olleet vasta vuotta aiemmin. Sinne pääsee täältä Riosta parissa tunnissa, jos ajoittaa menon sellaiseen harvinaiseen saumaan, ettei ole liikennettä lainkaan.
Oli kieltämättä helppoa, kun ei tarvinnut ottaa selvää mistään. Tiesin tarkalleen, mitä pakata (lähinnä varvastossut ja bikinit) ja mitä odottaa (hienoja rantoja, niihin johtavia sademetsäpolkuja ja lupsakoita ravintoloita, joiden pöydät on nostettu hiekalle).
Saari näytti ihan yhtä kauniilta kuin ennenkin – korkeine kukkuloineen ja niitä peittävine, huikean vehreine trooppisine metsineen ja värikkäine kukkineen. Siellä tuli heti kotoisa olo. Pousada-majapaikka löytyi ilman karttaa ja tiedusteluja, yövyimmehän samassa viimeksikin. Riippukeinut olivat paikoillaan ja bambujen natina niiden vieressä kuulosti tutulta.
Tiesimme, mistä saa varmasti hyvää moqueca de peixeä, kalapataa, ja mistä ei.
Veneretkellä snorklaillessamme näimme samat kalat kuin viimeksi, ehkä jonkun sintin vähemmän. Suppauslaudan päälla huojuin ja tärisin täsmälleen yhtä paljon kuin vuosi sitten.
Testasimme pari uutta ruokapaikkaa ja kaunista rantaa, ja kiersimme hienon polun, jonne emme ensimmäisellä kerralla päätyneet.
Reissu oli mukava ja rentouttava, mutta silti jokin jäi puuttumaan. Se ärsyttävänkiehtova tunne, kun on alussa ihan pihalla. Ja sitä seuraava palkinto: huikea fiilis, kun alkaa pikku hiljaa ymmärtää ja tuntea paikan salaisuuksia. Puuttui löytämisen riemu. Yllätyksellisyys.
Oletko sinä kokenut samaa?